Aihearkisto: Treenijutut

Hetken on viel aurinkoo mut huolia ei oo

Julkaistu , kirjoittanut .

Tänään Lorusta tuli kokonaista yhdeksän kuukautta vanha, sen kunniaksi käytiin päivällä treenailemassa perinteikkäästi (jos sama toistuu kaks kertaa niin voi sanoa perinteeksi, eikö!) siskon kanssa agilitya. Tai oikeasti sisko treenasi agilitya, ja minä tein omien koirieni kanssa tottikset. Siskolla on siis Capon Salsa-tyttö, ja ainakin into aksaan on kuin isällään, samoin kuin taistelutahto ja saalisvietti. Patukka ja narupallot saa kyytiä ja esteitä meinataan lähteä suorittamaan ihan ominpäin heti kentälle päästyä.

Capo oli ottanut tänään aivan oman pikku ruutitynnyrin mukaan kentälle ja piilottanut sen ehkä partaansa, sellasella innolla se oli hommia tekemässä. Capon kanssa nykyään lähinnä höntsäillään, mut on se kiva että virtaa ja ennenkaikkea iloa tekemiseen löytyy. Capo teki seuraamista ja estehyppyä, ei tehty kyllä ihan kaikkien tokon sääntöjen mukaan koska ei oo tarkoitus kisata, vaan siten että on hauskaa. Tavoite saavutettu!

Lorppis teki tottista. Eipä juuri uutta sanottavaa. Pysyi paikkamakuussa vaikka ohjaaja teki kärrynpyöriä, teki hienot seuraamiset. Hieman parannettavaa täyskäännöksissä.

Ja tokihan se oli otettava 9kk-kuva! Sisko on joutunut tähän hommaan vuosien varrella niin lukemattomia kertoja et homma käy kun leikki, ite puljaat koiran hyvin niin sieltä tulee hyvä kuva. Pentujen kanssa erinomaista, vaikka olisivat hyvin puoli sekuntia niin sisko sen hyvän hetken tallentaa.
Ja olihan hyvä hetki tällä kertaa (joskin paljon pidempi kuin se puoli sekuntia), jessus miten nätti mun pikku tytöstä on kasvanut <3

7pvä/1060km

Julkaistu , kirjoittanut .

Kyllä ihminen on onnellisimmillaan kun ajelee pitkin poikin Suomea treenien perässä. Tai ei se ajaminen onnelliseksi tee, mutta monipuoliset treenit eri maastoissa ja kaiken sen uuden oppiminen! Viikon sisään siis 1060km ajoa. Mielisairasta hommaa.

Viime viikolla aloitettiin ihan tässä kotikulmilla vesipelastustreenit, ja no, Loruhan oli ihan liekeissä. Siis se koira, joka oppi just viikkoa aiemmin vasta uimaan. Veneen haku on aivan yllättäen sen(kin) lempipuuhaa, ja köysi oli niin ihana asia että hetken jopa mietin köyden ostamista ja pätkimistä paloihin, niistähän sais oivat treenilelut.
Kaikki muutkin kokeillut liikkeet sujui oikein mallikkaasti, vielä siitä hyvä tulee. Viennin aion tällä kertaa opettaa asteittain ja huolellisesti, kun aikaa nyt kuitenkin on. Koekausi nimittäin on jo ohi kun Lorulla olisi niihin iän puolesta asiaa.

Gallerian kuviin automaattisesti lätkäisemistä vesileimoista huolimatta vesipelastuskuvat otti Suvi Virtala. Kaikki pikkukuvat nimittäin aukeavat isommiksi klikkaamalla jos tekee mieli syynätä tarkemmin.

Torstaiaamuna lähdettiin leireilemään Jämijärvelle pekoleirille. Siellä uusia juttuja Lorulle olikin paljon, ihan jo siitä lähtien että nukutaan isossa talossa jossa yhtäkkiä on paljon ihmisiä ja koiria ja siten kaikenlaisia ääniä. Ensimmäinen yö oli hieman levoton mutta loppuaika menikin oikein mainiosti.
Leirillä valitsin Lorulle hakupainotteisen ohjelman ja ehdittiinkin tehdä sen kanssa haun ratatreeniä, tottista, ilmaisuja ja risteilytreeniä. Ohjaajalle näiden lisäksi oli partioinnin kartturointia sekä suunnistusta ”muuten vaan”.

Käytöksessä maalimiehen luona Lorulla on edelleen petrattavaa kun 25 kiloa innokkaasti pussailevaa malinoisia (tässä vaiheessa, lihasmassaahan se saa vielä iän myötä lisää) ei ole kovin kiva sylissä. Pääpiirteittäin se jo malttaa itsensä hyvin mutta ilmaistessa sikailua on kyllä ilmassa. Itselläni ajatus on se, että maalimiehen ei koskaan tarvitsisi alkaa kouluttaa koiraa siellä piilolla, joten haluan ratkaista tämän asian muilla keinoin. Sikailu onkin hyvin pysynyt tähän asti kurissa, mutta ilmaisun kohdalla pientä ongelmantynkää on olemassa. Minulle itselleni se haukkuu korrektisti, mutta sit kun on joku ihana muu tyyppi…

Tottiksen tasoon olen nyt erittäin tyytyväinen. Seuraaminen on sellaista kuin toivonkin sen olevan, paikkamakuussa pysyy hyvin. Jäävissä ja eteentulossa näkyy lähinnä se että ohjaaja on ahkerasti harjoitellut joitakin asioita mutta vähän unohtanut toisia.. No, ne saadaan kyllä hyvään kuntoon kun pohjat on olemassa.

Leiriltä kotiuduttiin sunnuntai-iltana, maanantain pidin lepopäivänä ja tiistaina lähdimme siskoni kanssa kohti agilitykenttää jossa Capon tyttö Salsa sai aloittaa ensimmäistä kertaa aksan parissa ja Capo höntsäili. (Juu kyllä, Capo pääsi suoraan trimmiin kentältä kotiin tultua)

Loru teki pekohommiin kuuluvaa pussia. Ketteryysesteenä pussista ulos tultua koiran tulee käydä maahan, ja tätä harjoiteltiin myös. Voimakkaat avut tässä siksi että haluan sen käyvän sinne maahan salamana.

Keskiviikkona illalla ja torstaina aamupäivästä taas vesipelastettiin, mutta torstai-iltana päästiin sitten kauan odottamalleni ensimmäiselle kerralle raunioradalle Lorun kanssa. Rata oli muuttunut paljonkin siitä kun Capo ja Xena treenasivat siellä, mielestäni parempaan suuntaan. Nyt olosuhteet olivat hieman paremmin oikeaa raunioetsintää vastaavat kuin aiemmin. Autenttista fiilistä sinne tietysti on mahdoton tehdä, mutta nyt se oli jo paljon paremmin hyödynnettävissä.
Treenikerran aiheena oli tunkeutuminen, ja noh, Lorun MÄ MEEN LÄPI -mentaliteetilla se ei ollut sille kovin vaikea haaste. Maalimiesmotivaatiokin on enemmän kuin kohdallaan.

Nyt taas lepäillään päivän verran ja viikonloppuna on luvassa taas uusia haasteita ja treenipaikkoja!

Miksi peko?

Julkaistu , kirjoittanut .

Meillähän harrastetaan vähän sitä, tätä ja tuota. Mun koirat käy agilityssa, tehään tokoa, vepeä (ei tosin juuri nyt aktiivisesti kun Loru on vielä niin nuori), pk-hakua ja pekoa. Pk tarkoittaa siis Palveluskoiraliiton alaista hakua ja peko pelastuskoirahommia. Näistä pk-haku ja peko ovat meidän ”päälajimme”, ja muu sitten on siinä ohella. Tottis tietysti kuuluu olennaisena osana molempiin, mutta onpa pari koiraa startannut ihan ”pelkästään” toko-kokeissakin.

Niille jotka eivät ole aiheeseen tutustuneet, hyvä briiffaus pelastuskoiratoiminnasta on Suomen Pelastuskoiraliiton sivuilla.

Omassa harrastuksessani pk- ja peko limittyvät hyvin vahvasti keskenään, tavoitteemme on siis kilpailla pk-puolella haussa ja jäljellä, mutta tavoite on myös siihen, että Loru olisi jonain kauniina päivänä Vapepan eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun hälytyskoira. Tämä vaikuttaa lähinnä siihen, että se on otettava huomioon siinä miten treenaa, varsinkin alussa. Hakutyöskentely pk-ja peko-puolella kun poikkeavat hieman toisistaan. Se kuitenkin tarkemmista treenaustavoistamme, mutta miksi mä haluan tehdä pekojuttuja? Joskus kuulee, että se on sitä pilipalihommaa – varmaankin liittyen siihen suureen määrään harrastajia jotka eivät kuitenkaan tavoittele hälytyskoiran tasoa. Eikä kaikkien tarvitsekaan, koska maalimiehiä kuitenkin tarvitaan aina. Tai siihen, että kaikki ei ole niin orjallista kuin pk-kokeissa. Oma kokemukseni myös on, että peko-harrastajien ja heidän treenityyliensä kirjo on varsin laaja, ja ehkä jonkun treenityyli on sitten tuntunut kummalliselta jonkun toisen silmään? Tai sitten on ihmisiä joita närästää se, että pekopuolelle kuka tahansa voi lähteä mukaan, ei vain palveluskoirat. Who knows.

Koiraharrastajien väärinlukutaidon tietäen korostan vielä, että tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole verrata pekoharrastusta mihinkään muuhun lajiin. Jos elämässä olisi rajattomasti aikaa, mua kiinnostaisi erityisesti muutama muukin aivan erilainen laji, mutta kun ei ole niin tästä on nyt valikoitunut meille se joka rankataan tärkeimmäksi.

Itseäni on kiinnostanut läpi elämäni etsintään liittyvät asiat. Ihan jo tosi nuoresta asti olen lukenut katoamistapauksista, etsinnöistä ja kaikesta siihen liittyvästä. Ja Lumpparin kanssahan etsinnöissä käytiinkin. Etsintä ja suunnistus on olleet mulle hyvin mieluisia aiheita aina, tosin suunnistus sinällään harrastuksena harmillisesti jäi jo varhaisteini-iässä taka-alalle kun ensin vei hevoset ja sitten vei koirat mennessään. Kun muut koulussa nurisi liikuntatunneilla siitä että taasko pitää suunnistaa, niin tämä pikkumuija siellä intopinkeenä oli menossa jo rasteja kohti. Nyt näitäkin taitoja saa ja pitää verestää. Vapaaehtoistoiminta varsinkin tässä muodossa on mulle siis erittäin mieluisaa, toki vielä ainakin muutaman vuoden ajan ilman koiraa – jos hyvin käy ja se tulee joskus olemaan siellä mun mukana.
Toinen asia joka mua on aina kiinnostanut erityisesti on koiran käyttö yhteiskunnan hyödyksi työtehtävissä. Oli kyse sitten avustaja- tai rajakoirasta tai mistä tahansa muusta ”oikeasta” työtehtävästä, arvostan. Aikoinaan haaveilin siitä että jonain päivänä ohjaisin tullikoiraa, mutta se haave nyt sitten jäi vähän elämän jalkoihin. Ja vähän myös sen, että tietoa ylipäätään siitä miten tulliin lopulta pääsisi edes töihin, oli aika vähän saatavilla. Jo näiden asioiden valossa pelastuskoiratoiminta osuu mulle kuin vasara otsaan.

Itselle pekojutuissa kaikkein palkitsevin juttu on se, että varsinkin raunioilla ja rakennusetsintätreeneissä näkee hirmuisen paljon juttuja koirasta. Miten se reagoi eri alustoihin? Mitä se tekee, kun reitti ei olekaan niin helppokulkuinen? Luovuttaako koira, pystyykö se ylittämään itsensä, vai onko sillä vaikeuksia alkuunkaan? Reagoiko se häiriöihin kuten savuun, raivaajina työskenteleviin ihmisiin ja koviin ääniin? Pystyykö se kaiken tämän keskellä tekemään työnsä? Kykeneekö se työskentelemään itsenäisesti kauempana ohjaajasta, ja toisaalta, kuinka paljon se luottaa tarvittaessa ohjaajansa tukeen? Jatkuva oppiminen ohjaajana ja koiransa lukemisessa on myös mielenkiintoista. On tiedettävä, miksi se toimii kuten toimii milloinkin. Kukin koira on erilainen, ja kuten kaiken harrastamisen parissa, mitä enemmän koiran kanssa teet, sitä paremmin sitä osaat lukea.
Ja tietysti ohjaajan ja koiran yhteistyö (yleensä) vahvistuu, ulottuen myös harrastuksen ulkopuolelle.

Ja mikä se fiilis onkaan, kun koira tekee sen työnsä ja löytää, vaikka olisi kuinka yritetty hankaloittaa matkaa. Tämä tietysti jo pidemmälle edenneillä koirilla, meidänkään ryhmässä ei ole tarkoitus heti alkuun säikytellä kokematonta koiraa ja aiheuttaa sille huonoja fiiliksiä. Koiran mukaan.
Itse kun olen treenannut nyt kolmen eri koiran kanssa pekoa (Lunaa siis id-jälkikoirana ei lasketa tähän trioon), on mahtavaa myös huomata eroja työskentelyssä erilaisilla koirilla – vaikka kaksi niistä oli samanrotuisia. Ilman muuta treeneissä näkee aina erilaisia koiria, mutta vielä kun ohjaa niitä itse, erot vielä korostuvat.

Omaksi onnekseni olen sattunut myös sellaiseen porukkaan treenaamaan, että perustelut kaikkeen tekemiseen on aina olemassa. Ei tarvi arpoa, ja kun tähdätään sinne kokeisiin tai hälytasolle niin treenityylikin on sen mukainen että koiraa todella voi tositilanteessa käyttää ja siitä olisi mielellään jotain hyötyäkin.
Suomessahan rauniokoiria ei niinkään käytetä kuten ei varsinaisesti rakennusetsintäänkään, joten meillä niiden treenaaminen on lähinnä muuta treeniä tukevaa toimintaa – ja treenit on myös siten suunniteltu. On ilman muuta myös suomalaisia koiria joilla kyseistä osaamista tarvitaan (FRF-toiminta), mutta se ei ainakaan tällä hetkellä kosketa meitä.

Loppuun vielä parin vuoden takainen video Xenasta raunioilla, videolla Xenalla oli ikää 1v 3kk.

Reeniä horot siin on ämmille läksyy

Julkaistu , kirjoittanut .

Voi jessus että ihmisellä voi olla pää täynnä ajatuksia. Oon oppinut ja oivaltanut hirveän määrän asioita lyhyessä ajassa – pääosin siksi että Loru on niin erilainen koira kuin kukaan aiemmista. Se toimii hyvin eri tavalla. Ja sehän on parasta, että se uusi ystävä opettaa huikeasti uutta. Täytyy jäsennellä ajatuksia tänne pikkuhiljaa asia kerrallaan ettei pääse unohtumaan.

Tärkeimpänä asiana olen miettinyt viime aikoina siirtoja treeneissä. Loru ei jaksa keskittyä intensiiviseen tekemiseen kovin pitkään tietenkään, mutta sen kanssa onkin paljastunut hyvin tärkeäksi se, että treenituokio on hyvin suunniteltu, ei lähdetä yhtäkkiä tekemään ”vielä vähän”, ”tehään viel tota juttua”. Nämä pätevät tietysti jokaisen koiran treenaukseen – tai pitäisi päteä. Useinhan se houkutus kuitenkin tulee että vähän vielä… Mutta ne siirrot. Asia jota en ole yhdenkään koiran kanssa miettinyt sen kummemmin aiemmin. Muut asiat toki on päteneet muihinkin koiriini, mutta korostuneesti Loruun. Jos se kyllästyy, se menee puuhaamaan jotain muuta itsekseen. Ei sillä ole tarvetta roikkua ja pörrätä mun jaloissa. Hän lähtee tutkimaan.

Joten nyt olen suunnitellut treenin niin että koira menee hihnassa sisään halliin, sitten me tehdään x-määrä (yleensä 6-8) toistoja jotakin yhtä ennalta määrättyä asiaa, ja koira takaisin hihnaan. Saatetaan siirtyä toiseen kohtaan tai jotain muuta, hihna irti, taas 6-8 toistoa ja se on siinä, hihna kiinni. Yleensä vielä kolmannen kerran ja sitten koira autoon. Usein treenaan Capon välissä ja otan uudelleen Lorun kanssa sen jälkeen saman satsin.

Joillekin tämä saattaa olla ihan perussettiä. Mulle ei, mun koirat on aina saaneet olla treenatessa vapaana koko ajan, koska ne on pörränneet mun kanssa siinä muutenkin. Lorun kanssa tää siirtojuttu taas on tullut tärkeäksi osaksi treeniä, jotta se oppii että hauskaa on sillon kun se tekee mun kanssa, eikä halli ole tarkoitettu yksinään rallatteluun. Samaten se saa tavallaan tauon itselleen välissä, kun on hihna kiinni niin ei tarvii killittää mua tai tehdä mun kanssa täysillä. Sillon se voi vaan hengata jos vaikka satun juttelemaan jonkun kanssa ”siirron” aikana. Tai sitten me siirrytään vaan tekemään jotain muuta. Joka tapauksessa, hihnaan laittaminen katkaisee aktiivisen tekemisen ja kun se otetaan pois, keskitytään kunnolla sen lyhyen ajan.

Kaikkea sitä oppii. Ja toivottavasti opin vielä paljon ja pitkään!

Treenikausi korkattu

Julkaistu , kirjoittanut .

Jee! Maanantaina käytiin antamassa pissanäyte lääkärissä pissatulehduksen varalta ja torstaina oli vahvisterokotteet vuorossa. Kun kaikki oli hyvin ja puhdasta, lähdettiin Lorun kanssa perjantaina ensimmäiselle ”tottis”tunnille. Olen ollut nyt kaikista treeneistä tauolla lähes puolitoista vuotta. Ja vaikka nää olikin tämmöstä hömppätreeniä niin kylläpä oli sellanen fiilis kun ois kotiinsa tullut ja hyvä mieli jatkui koko päivän.
Lähdettiin siis treenaamaan häiriön alla puuhailemista. Kotona on jo opeteltu istumiset, maahanmenot, kontaktin ottamiset ja sen sellaiset, mutta koska Lorun mielestä kaikki ihmiset maailmassa on ihan kamalan ihania, halusin treenata myös sitä että itse asiassa mutsi on kivoin. Tuumasta toimeen ja perjantaiaamu käytettiin siis pentutreeneissä. Mielettömän nopeasti toi koira oppii! Se jaksaa kyllä keskittyä hienosti minuun kun tehdään asioita vaikka ympärillä olisi mitä, mutta tarkoituksella välillä vain istuin lattialla ja katsoin mitä koira tekee. No tempoi hihnassa muiden luokse, mutta ei siinä kauan kestänyt kun se totesi että ei se taida juur auttaa ja heti oli tietysti kivaa luvassa kun tuleekin mun luo, ja lopputunnista tempoileminen olikin hyvin jäänyt pois.
Vaikea vieläkin uskoa että tuo on ohjattavuudeltaan niin hyvä!

Keskiviikkona aloitellaan aksan alkeita ja malttamattomana myös odottelen että meidän vapaatreenikortti joskus tulisi jotta päästäisiin Caponkin kanssa tekemään. Agility on ollut sen verran aikaa tauolla että haluan ensin käydä sen kanssa esteiden suorittamisen läpi ennenkuin lähdetään ohjattuun ryhmään tekemään mitään. Eiköhän se tosin muista muun hyvin, mutta kepit täytynee palautella paremmin mieleen.

Muuten ollaankin lenkkeilty sen minkä sää on sallinut, kovimmilla pakkasilla kun Lorun kanssa ei auta kovin pitkiä lenkkejä tehdä kaikista takeista ja muista huolimatta.