Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2012

Saavutuksia

Julkaistu , kirjoittanut .

Herra Kapteeni miehistöineen rantautui helatorstaina Ojankoon suorittamaan oman seuran kisoissa yhden kappaleen agilityratoja. Harmitti jo etukäteen että mini ykkösille ei ollut agiratoja kuin yksi, hyppäriltä meillä on jo LUVA joten en viitsinyt turhaan ilmoittaa Capoa sille, ja tuon yhden radan jälkeen harmitti vielä vähän lisää. Se oli niiiin kivaa. Vaikka ei tältä radalta saatukaan LUVAa, niin ai jumpe että oli niin tosi kivaa tehdä Capon kanssa. Vaikka vauhtia löytyi niin se oli ihan mielettömän hyvin kuulolla ja omakin ohjaus tuntui ihan hyvältä, paremmalta kuin ennen. Yksi kielto tosiaan otettiin ja aivan turha ja typerä sellainen, yksi hyppy oli U-mutkassa ja Capon jo ollessa melkein hypyllä pistin itse liinat kiinni lähteäkseni takaisin päin seuraavalla esteelle – mutta niin pisti liinat kiinni Capokin. Yksi askel minulta lisää tai vähän smoothimpi jarrutus niin tuskin olisi mitään kieltoja tullut. Mutta tästä on toisaalta ihan kiva jatkaa seuraaviin kisoihin kun alkaa taas tuntua kisaaminen kivalta ja ylipäätään siltä että niitä ratoja tehdään yhdessä. Sama tunne oli myös tiistain treeneissä, ja niistä jäi tosi kiva fiilis ennen kisoja. Toiselle sijalle päästiin tällä suorituksella ja viimeisen LUVAn metsästystä jatketaan sitten edelleen. On se Capo kuitenkin niin makea harrastuskaveri, siihen voi luottaa kuin peruskallioon että mitään idioottimaista se ei tee.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=OYMMyH-JOz0&feature=youtu.be]

Lunan saavutukset viime ajoilta taas ovat olleet sellaisia joita ei kisoissa mitata. Sormet ristiin että nämä muutokset olisivat pysyviä eivätkä vain väliaikaisia. Aika näyttää.

Luna siis alkoi noin neljä vuotta sitten Donin kuolemaan johtaneiden tapahtumien myötä puolustaa omiaan aivan liian kovaa. Ennen näitä tapahtumia Luna oli koira johon sanoin voivani luottaa niin paljon kuin eläimeen vain voi luottaa – mutta viimeiset neljä vuotta asia ei ole ollut niin. Olen joutunut hirvittävät määrät varmistelemaan ja ennakoimaan sen mielenliikkeitä ja ympäristön tapahtumia jotta kaikki on sujunut hyvin emmekä ole häirinneet kanssaeläjiä. Taipumus liian kovaan puolustamiseen ja hermorakenteen ongelmathan sillä oli toki jo valmiiksi, mutta selkeästi tilanne jossa iso musta koira tappoi Donin ja kävi myös Lunan päälle, pahensi huomattavasti asioita. Kaikki alkoi sillä että Luna ei sietänyt isojen mustien koirien läheisyyttä, se pyrki karkottamaan ne. Järvenpäässä asuessamme parin talon päässä asui musta labbis ja Luna oli pari kertaa autossa odottamassa lähtöä tuon koiran kävellessä pihamme ohi. En ole ikinä nähnyt silloisen farmariautoni heiluvan niin paljon kuin sillon kun Luna sai jumalattomat raivarit tälle labbikselle. Onni tietysti oli että Luna oli autossa, mutta ennen sillä ei ollut ollut minkäänlaista tuollaista käytöstä muita kohtaan. Seuraavaksi Luna alkoi tehdä aukeilla alueilla karkottamista, eli lähti juoksemaan täyttä vauhtia haukkuen kohti mustaa koiraa, ja noin kaksi metriä ennen koiraa kääntyi takaisin ja palasi meidän luokse. Pikkuhiljaa ongelma paheni niin että viime kesänä se teki tämän myös muille koirille kuin isoille ja mustille. Ilman muuta tuona aikana aloin olla huomattavasti tarkempi Lunan vapaanapitämisen kanssa, etupihalla se ei saanut olla lainkaan vapaana, aukeilla paikoilla se oli liinassa tai hihnassa. Meidän seurassamme ollessa muiden koirien omistajien tuli pidättäytyä heittämästä leluja tai antamasta nameja koirilleen. Yksikään koira ei saanut tulla Capon lähelle minun koirieni ollessa hihnoissa, eikä minun luokseni missään tilanteessa. Lopulta syksyllä Luna alkoi rähistä myös Capolle kivoista hajuista, niiden leluista ja minusta. Se ei enää suostunut olemaan vieressä, se ei koskaan tullut itse lähelle sisällä muuta kuin ruokaa halutessaan. Se alkoi pakonomaisesti varastaa ruokaa.

Ennen näitä tapahtumia Luna tosiaan oli koira jota pystyin pitämään vapaana missä tahansa – se ei koskaan lähtenyt mihinkään, tehnyt mitään typerää ja esimerkiksi kerran eräleirillä ollessamme jätti sille rähisevän koiran olkiaan kohautellen rähisemään itsekseen. Viime vuonna se olisi varmasti käynyt suoraan tuon koiran päälle. Luna tykkäsi nukkua vieressä, tuli usein hakemaan rapsutuksia, oli muutenkin kaikin puolin mukava koira pitää.

Ilmeisesti asioita pahensi Donille tapahtuneen onnettomuuden lisäksi se, että Luna oli jatkuvasti jonkinlaisessa ”hätätilassa”. Se vahti niin paljon että sen hermot brakasivat lopulta täysin. Tästä syystä se myös luultavasti otti etäisyyttä minuun – kun se joutui koko sen ajan jonka se oli päivisin yksin kotona vahtimaan kaikkea, ei se jaksanut kuin maata jossain nukkumassa minun ollessani kotona. Nämä ongelmathan pahenivat huomattavasti muuttaessamme kerrostaloon jossa ääniä ja kaikkea vahdattavaa oli huomattavan paljon enemmän kuin ennen.

Olemme nyt asuneet metsän keskellä muutamia kuukausia ja koira on ihan kuin eri verrattuna puolen vuoden takaiseen. Se ei lähde yhtään mihinkään vaikka muita koiria menisi missä, se ei reagoi tonttimme läpi ajaviin autoihin millään tavalla, se ei äksyile oman perheemme ulkopuolisille koirille ollessamme yhteislenkeillä. Se nukkuu sylissä ja vieressä, tulee pyytämään itse rapsutuksia ja hellittelyä ja on kaikin puolin aktiivisempi ottamaan kontaktia minuun päin sekä ulkona että sisällä. Se tuo lelun aina vastaan tullessaan sille joka tulee kotiin, ja eräänä päivänä se jopa vei täysin vieraalle vierailijalle pallonsa käteen vaikka aiemmin se vain haukkui vieraiden ihmisten tullessa meille. Se ei myöskään yksin ollessaan hajota tai raavi mitään, ei varasta mitään eikä tunnu muutenkaan olevan moksiskaan. Menee vain takaisin sänkyyn nukkumaan aamupissatuksen jälkeen tietäessään että minä lähden töihin.

Olen nyt kuukauden saanut nauttia tästä mukavasta Lunasta, ja tuntuu kuin olisi saanut sen koiran takaisin jonka omistin neljä vuotta sitten. Se jaksaa tehdä joka päivä useita kertoja onnelliseksi, ja etenkin se, että Luna näyttää nyt paljon onnellisemmalta kuin mitä vaikkapa viime syksynä. Mielestäni tämä on vähintään yhtä hieno saavutus Lunalta kuin mikä tahansa kisa- tai koetulos. 🙂

Capon sielu kuvin

Julkaistu , kirjoittanut .

Käytiin tänään käppänäpenikka Tiun ja Tiun mutsin kanssa käppäilemässä Nummelassa ja tulihan niitä kuvia taas otettua. Kun noita katselin niin jotenkin todella selkeästi erottui kaksi kuvaa joihin ihastuin heti ihan vaan siksi koska mun mielestä niissä kahdessa kuvassa on Capon sielu tiivistettynä. En selitä sen enempää, löytäkää itse tai älkää, tietysti ehkä hankalampaa niille jotka eivät Capoa tunne mutta ehkä blogitekstit ovat antaneet jotain viitettä aiemmin. No, tässä ne nyt tulee, loput päivän kuvat löytyvät täältä: http://kaapiosnautseri.kuvat.fi/kuvat/Kaverit/Tiu+ja+Capo/

Muistilista

Julkaistu , kirjoittanut .

Tällä viikolla ollaan treenattu melko paljon, lähinnä agility- ja rauniojuttuja. Niin paljon ollaan nyt saatu treeneistä irti ja sitä kautta kotiläksyjä että täytynee vähän merkata asioita ylös niistä treeneistä joissa oltiin porukassa.

Tiistaina aloitettiin uudessa agilityryhmässä, jossa kouluttaja ihmetteli että mikä ihmeen keppiongelma meillä muka on? Meidän piti etukäteen laittaa hänelle tiedoksi asioita jotka ovat meille ongelmallisia tai kaivattaisi erityistä huomiota ja mainitsin myös nuo kepit. Niin, kun me tehtiin sitten treeneissä joka ikisellä kerralla kepit puhtaasti. Mutta selkeästi nykyinen ohjaustyyli kepeillä toimii, koska alettuani käyttämään sitä ei olla kepeiltä virheitä otettu treeneissä eikä kisoissa. Sen sijaan kääntymistä hypyllä ja sen ennakointia (minun osaltani, eli lähinnä että käännyn ajoissa ja kerron koirallekin ajoissa että nyt käännytään) täytyy harjoitella. Toinen näissä treeneissä esiin tullut harjoiteltava juttu oli putkisyötit, Capo hakee putkia sen verran hyvin ja treeniradalle putken väärä pää oli laitettu aika houkuttelevasti esille, että aika tarkasti sai ohjata jotta sinne putkeen mentiin sieltä mistä piti. Erityisen hyvin meni taas ne kepit ja Capo irtosi tosi hyvin hypyillekin putkien ja puomin lisäksi.

Keskiviikkona käytiin käppänä- ja keskariporukassa agiliitelemässä, löytyipä jopa yksi keppikulma joka on Capolle hankalampi, ennen ei ole sellaista keppikulmaa ollutkaan jota Capo ei olisi itsenäisesti selvittänyt. Tosin oltiin tuolloin jo treenattu jonkin aikaa ja sää oli aika lämmin, mutta siitä huolimatta ensi viikolla täytyy vähän katsoa että saataisiinko se keppikulma menemään paremmin. Tärkein opittu asia oli kuitenkin se, että käskyjen pitää tulla paljon aiemmin kuin nyt. Olen sekä Lunan että Capon agilityuran alussa aika vahvasti oppinut sen ”tässätässä”-huutamisen enkä ole aiemmin sitä edes sen kummemmin noteerannut kun se vaan tulee, mutta tällä kerralla meitä seuranneet sanoivat että ei se koira tiedä yhtään mihin sen pitäisi mennä kun huudan ”tässää”, ja paremmin toimisi jos siinä kohti huutaisin jo seuraavan esteen sille. Seuraavalla suorituskerralla yritin huutaa esteet aiemmin ja ylläripylläri että meni paljon paremmin. Näitä treenaamme ensi viikolla lisää, kauheaa kun oppii uusia asioita ja haluaisi jo treenata niitä mutta koira on treenannut niin paljon että on pakko pitää sille välillä vapaapäiviäkin… 😀 Keskiviikon treeneissä muuten ihmettelin sitä että sää oli lämmin ja treenasimme 1,5h ja Capo jaksoi tosi pitkään treenata hyvällä draivilla. Yleensä se vähän väsähtää jo paljon aiemmin varsinkin jos on lämmin, mutta tämä tyyli että koirat tekivät rataa vähän vuorotellen ja pääsivät siis toisten vuorolla lepäämään kentän laidalle ennen uutta vuoroaan, sopi Capolle tosi hyvin. Eihän se noin fyysisesti väsy mutta vire alkaa laskea liiasta toistosta ja kuumuudesta. Siitä myös hieman yllätyin että meillä oli radalla A jonka ylösnousun molemmin puolin oli putken pää eikä Capo kertaakaan vilahtanut putkeen kun piti suorittaa A. Tämä on joskus aiemmin ollut meille myös vähän hankalampi mutta toisaalta Capo kyllä hakee nykyään todella hyvin kontaktiesteitä joten ehkä se putki ei enää houkuta ihan niin paljon siellä sivussa.

Tiistain rataa ja keskiviikon toista rataa en pystynyt enää kokonaisuudessaan palauttamaan mieleeni (pitäis varmaan piirrellä heti treenien jälkeen jos tuntuu että haluaa jotain ko. radalta treenata vielä myöhemminkin…) mutta tässä muistini mukainen keskiviikon ensimmäinen rata:

Ja sitten torstain rauniotreeneihin. Muuten oikein erinomaiset treenit mutta Capo oli hitusen flegmaattisempi kuin normaalisti (eli varmaan vilkkaudessaan normaalin koiran luokkaa), jonka luulen kyllä johtuneen TODELLA hiostavasta säästä. Kaatosade oli alkamassa ja kuumuus oli kyllä sellainen että melkein tuntui liialta vaatetukselta kun oli t-paita ja treeniliivi päällä.  Toinen mikä vähän hämmästytti sitä joskaan ei kauheasti vaikuttanut sen työskentelyyn, oli ihan uudenlainen häiriö. Perässäni kulki häiriöihminen joka raapi metallista lapiota kaikkiin mahdollisiin kivilaattoihin ja muihin mihin sitä nyt voi raapia ja mistä ääntä lähtee. Capo ei noin normaalisti ole kovinkaan herkkä häiriöille, mutta ehkä ihmetteli vähän sitä että lapioihminen se vain pysyi koko ajan messissä ja ihan vieressä, kun esimerkiksi jäljellä häiriöt ovat sellaisia jotka tulevat eteen ja jäävät taakse, tai muissa treeneissä saattavat pysyä paikalla mutta ovat kauempana. Tämä oli kuitenkin ihan ensimmäinen kerta kun Capolle otettiin näitä häiriöitä raunioradalla, joten uskon että kunhan se tottuu siihen että raunioilla kuuluu ties mitä meteliä ties mistä, ei sille ole noilla äänillä enää mitään väliäkään sitten. Eikä siltä nytkään irronnut mitään varsinaista reaktiota, se työskenteli vain millin pienemmällä powerilla kuin normaalisti. Tämän aion kuitenkin ottaa työn alle myös treenien ulkopuolella niin että kolisuttelen ja yritän saada aikaan mitä erilaisimpia ääniä Capon ollessa läsnä.

Sellaista meillä, näillä huomioilla varmaan treenataan taas ensi viikko.

Koiranomistamisen iloja

Julkaistu , kirjoittanut .

Luin tämän postauksen Tenhon blogista koskien koiranomistamista – ja tuli välitön tarve kirjoittaa meidän elämän iloista. Koska vaikka nyt viimeisen puolen vuoden aikana ainakin suurin osa postauksista on koskenut lähinnä kisa- ja näyttelytuloksia, treenaamista ja sen semmoista, niin kuuluu meidän elämään paljon muutakin. Onnistumiset ja itsensä voittaminen treeneissä ja kisoissa on aina mahtavaa, ja vaikka nyt ei aina menisikään ihan putkeen niin oppiminen on vaan parasta. Mutta koska ne onnistumiset on täällä olleet esillä melko paljon, niin keskitytään nyt näihin muihin ilonaiheisiin mitä meillä on.

Kaikkein siisteintä meidän elämässä tällä hetkellä on se, että asutaan täysin keskellä metsää. Ihan voi hyvillä mielin päästää aamulla koirat ovesta ulos valloilleen eikä se nyt ole niin justiinsa vaikka jäisi hihnatkin kotiin lenkille lähtiessä. Läheisellä niityllä käydään usein juoksemassa ja leikkimässä jos ei ole aikaa pidempään metsälenkkiin (esimerkiksi aamuisin) ja yleensä myös koirien painit tapahtuu siellä.

Mikään maailmassa ei ole parempaa kuin käydä koirien kanssa pitkällä lenkillä (tai hyvissä treeneissä), nähdä ne nauttimassa vapaana juoksemisesta täysin rinnoin, sitten tulla kotiin, ruokkia koirat ja sen jälkeen katsella kun ne onnellisina käyvät nukkumaan kukin omille lempipaikoilleen.

Kaikista parasta on kuitenkin oma piha. On ehkä kivointa maailmassa mennä omalle aurinkoiselle pihalle treenailemaan jotain pientä, esimerkiksi nyt ollaan aika paljon treenattu rauniotreeneihin liittyviä kotiläksyjä pihalla. Tai vaan makoilla koirien kanssa pihalla. Koska tonttimme läpi kulkee hiekkatie jota pitkin etenkin kesäisin kulkee hevosia, partiolaisia, suunnistajia, autoja (täällä on niin hyvät lenkkimaastot että hirveesti ihmiset ajaa tänne koirien kanssa lenkille) ja muuta sellaista, päätimme aidata yläpihan jotta koiria voi huoletta pitää vapaana ilman että jonkun täytyy niitä jatkuvasti valvoa. Capohan ei yläpihalta mihinkään lähdekään, mutta Luna on haukkunut muutamia autoja aika antaumuksella. Sekään ei lähde mihinkään jos on ehtinyt käskyttää ajoissa ja nyt muutamiin viikkoihin ei ole lähtenyt vaikkei sitä olisi käskyttänytkään, mutta turvallisemmalta silti tuntuu kun on aita. Omat automme sijaitsevat tuon tien toisella puolen ja ollaan siellä koirien kanssa paljon vietetty aikaa, joten Luna kyllä tietää että se on vielä meidän pihaa. Muualla tätä autojen haukkumista ei esiinny. No, kaikkien turvallisuuden vuoksi tuo yläpiha nyt on sitten aidattu ja muu osa 2,5 hehtaarin tontistamme on koirien käytössä silloin kun ne ovat valvonnan alla. Ja koirat tykkää, niin hengailla itsekseen pihalla kuin osallistua pihahommiinkin.

Aksaa, aksaa

Julkaistu , kirjoittanut .

Niin kauan kuin tuotakin sanaa vihasin ja nyt käytän sitä itse. No, käytiin nyt kuitenkin Capon kanssa agiliitelemässä parin agilitystartin verran Vihdissä Hiiden Haukkujen kisoissa, ja ai vitsi miten oon ylpeä tosta koiranroikaleesta. Ennen molempia ratoja se kävi aika kierroksilla mutta pysyi silti hyvin lapasessa ja kuulolla ja vauhtia löytyi! Ensimmäisellä radalla nollavoitto oli parin sentin päässä kun sen verran Capo ehti juosta esteen ohi ennenkuin tajusin huutaa sille käskyn, ja siitä kielto. Olisi siis siinä tapauksessa ollut ainoa nolla tuossa luokassa mut ei ollut, kun ei ohjaaja osaa! Meni siis kepit niin hyvin että huusin Capolle parit kehut samaan aikaan kuin juoksin eteenpäin ja fiksusti unohdin siinä samalla ohjata sen seuraavalle esteelle jolloin Capo juoksi mun perässä esteen ohi eikä ehtinyt enää pelastaa kun sain kirkastua ”TÄSSÄ!!!!” käskyn. 😀 Tuntuu kyllä ihan tajuttoman typerältä virheeltä tuollainen muuten haasteitakin tarjoavalla radalla jossa ne kaikki muut haasteet selvitettiin kirkkaasti. Sitä virhettäkin  ennen Capo jo oli pelastanut keinun kun huusin liian myöhään käskysanan mutta Capo ehti vielä sivusta hypätä kontaktille ja näin pelastaa. No, muuten tuo rata meni ihan sairaan hyvin, keppikulma oli sellainen jota ei olla kauheasti harjoiteltu (hypyltä täyskäännös kepeille) mutta Capo selvitti sen loistavasti kun pysyin itse poissa tieltä. Vauhtia oli mutta silti tarkkaa työtä Capolta, ja jälkeenpäin videolta katsottuna myös mun ohjaaminen näyttää tarkemmalta tuolla ekalla radalla. Toisaalta toisella radalla oli enemmän vääntöä ja kääntöä takaakiertoineen ynnä muineen, ja sillä radalla olin taas enemmän ajoissa, ekalla radalla tuntu että olin jatkuvasti myöhässä.

Olipa muuten mun ja Capon yhteisen historian eka kerta kun oltiin ulkokentällä liitämässä muuta kuin yksin. Siis ei olla koskaan oltu edes ryhmätreeneissä ulkokentillä, vaan aina hallissa, samoin kuin kisoissa. Ja kisoissa halleissa on ollut vielä jonkinlaiset laidatkin radalla, mutta nyt oli vaan kehänauhat, eikä treeneissäkään oo koskaan radan sivuilla ollut ketään. Enpä tullut aiemmin ajatelleeksi mutta eihän se näköjään paljon menoa haitannutkaan.

Ensi kertaa tuntui kisoissa siltä että vielä rataantutustumisen jälkeen ei muista kunnolla ratoja ja molemmilla radoilla ehdin yhdessä kohtaa miettiä että mihin ihmeeseen sitten piti mennä, mutta onneksi molemmat putkien kohdalla ja koiran juostessa putkea ehdin muistaa seuraavan esteen ja juosta tuli perseen alla siihen suuntaan. Oma ohjaus tuntuu vielä kyllä kauhealta sähläykseltä kun koira on äkkiseltään nopeutunut niin paljon eikä mikään sen kanssa aiemmin opeteltu ohjaustyyli toimi tai muuten olen auttamatta myöhässä. Nyt yritän vaan pysyä vauhdissa mukana ja olla ryssimättä mahdollisimman monta estettä. 😀 Ratojen jälkeenkään en oikein ikinä muista että mitä meistä kumpikaan on missäkin tehnyt, siitä videot on hyviä että voi katsoa ja yrittää painaa mieleensä missä pitäisi parantaa. Onneksi ryhmätreenit alkaa taas tiistaina, jos sais vaikka ohjaajaankin jotain tolkkua!

Toinen rata menikin sitten puhtaasti, kaarteet oli Capolla vähän laajat ja ohjaaja taas sähläsi minkä kerkesi mutta onnekkaasti en ryssinyt mitään, joten toiselta radalta nolla, 6s alle ihanneajan, LUVA ja toinen sija. Ekalta radalta siis 5vp ja kolmas sija. Videoitakin on mutta jostain syystä en saa niitä muokattua tai ladattua mihinkään, joten nyt ei saada niitä näytille. Harmi sinällään että ne oli varmaan meidän tähänastisen uran hienoimmat radat.

Tärkeintä ja mun mielestä hienoin onnistuminen tässä päivässä oli kuitenkin että EN RYSSINYT KEPPEJÄ. Tein niinkuin treeneissä ja ylläripylläri se toimi… Kaikki startit tänä vuonna on kaatuneet niihin keppeihin joten mulle rupes tulee niistä todella vaikea jännitys niin että edellisissä starteissa varmaan mokattiin ne kepit ihan vaan siksi että olin jo etukäteen päättänyt että ei ne mee kuitenkaan niin eihän ne sitten menneet. Mutta nyt päätin vakaasti että kaatukoon ne radat johonkin muuhun jos on kaatuakseen mutta keppeihin ne ei kaadu, eikä kaatuneet! Jee!

Tässä nyt pari kuvaa kuitenkin, hovikuvaaja ystävällisesti lähti mukaan niitä ottamaan. 🙂