Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2012

Pikakelaus vuodesta 2012 ja tavoitteita ensi vuodelle.

Julkaistu , kirjoittanut .

Tällainen postaus mun käskettiin kirjoittaa joten kirjoitan.

Meidän kulunut vuosi noin saavutusten osalta oli aika hissua. Ensin muutto ja remontti vei alkuvuodesta monta kuukautta jolloin emme päässeet treenaamaan saati kisaamaan. Sitten ehdimme kaksi kuukautta treenailla ja vähän kisatakin, kun kesäloman jälkeen Capon jalka vaurioitui ja sitten ollaankin oltu enemmän tai vähemmän sairaslomalla ihan tähän vuoden loppuun asti. Agistartteja tuli käytyä ihan minimaalinen määrä, ja tosiaan treenatakin ehdimme tälle vuodelle sen pari kuukautta. Onneksi raunioilla ollaan kuitenkin saatu käydä melko normaalisti sitä neljän viikon täyslepoa lukuunottamatta. Lunahan eläköityi vuodenvaihteessa tavoitteellisesta harrastamisesta kun sen kyynärnivelet alkoivat oireilla.

Mutta ollaan me jotain saatu aikaan! Mm.

– Capon luonnetestaus, tulos 182p. +++ 
Tämä oli mulle yksi hienoimpia asioita tältä vuodelta. Olin niin tyytyväinen Capon toimintaan luonnetestissa, ettei voisi tyytyväisempi ollakaan. Eihän se testi kaikkea kerro, mutta aika osuvasti kuitenkin.

Capon viettitestaus
Vaikka tämä testi ei ole virallinen, olin silti hurjan tyytyväinen moken lausuntoihin Caposta. Capo ilmensi testissä täydellisesti omaa itseään, ja  oltiin kaikki hurjan ylpeitä meidän pikkupojasta.

EE & FI MVA.

Haukkuilmaisu kuntoon raunioille.
Tässä alku oli tosi hankala, ja mä meinasin jo luovuttaakin kertaalleen. Koska ollaan Capon kanssa aiemmin sovittu että haukkuminen on epäkohteliasta, oli tosi vaikea saada se hoksaamaan että nyt sitten pitäiskin haukkua. Meni ihan törkeän kauan ennenkuin sain Caposta ensimmäisen haukun ulos, ja kun sitä olin ensin vahvistanut,  seuraavaksi meni melko kauan että sain sen tajuamaan ettei pelkkä yksi haukahdus enää riitäkään. Aloitin opettamisen huhtikuun viimeisinä päivinä ja syyskuussa Capo haukkui kolme haukkua putkeen (…). No, siinä kohti oli sitten jo ikäänkuin lukko auki, ja kun sain muitakin haukuttamaan Capoa (Capo haukkuu paremmin muille kuin minulle) niin edistyminen olikin jo melko nopeaa. Ensin Capo haukkui eräässä treenissä suorilta kymmenen putkeen, ja seuraavalla kerralla jo 15 putkeen. Edistyminen oli siis hyvin nopeaa sen jälkeen kun saatiin korkki auki! Ilmaisuharjoituksia jatketaan edelleen koska se ei vieläkään ole sellainen kuin haluan, mutta tämän vuoden tavoite eli 30 haukkua jouluun mennessä on saavutettu.

– Seuraaminen kuntoon
Tästä olen kirjoittanut aiemmin jo niin paljon ettei jäädä siihen jumiin sen enempää. Tämä syksy ollaan joka tapauksessa keskitytty enimmäkseen mielentilatreeniin tottista tehdessä ja viime valmennuksessa viikko sitten Capon seuraaminen oli ihan kuin toiselta planeetalta. Niinpä siis voin todeta myös tämän tavoitteen saavutetuksi.

– Kettikset kuntoon
Ketteryysesteet otin viime kesän projektiksi saada opeteltua jotta niitä ei enää ensi kesänä tarvitsisi kauheasti hinkata ennen kokeeseen menoa. Tämä tavoite on saavutettu, Capo osaa esteet lukuunottamatta pituusestettä joka on sille niin älyttömän pitkä että olen oikeastaan ajatellut antaa sen olla ja otetaan siitä sitten virhepisteitä melummin kuin että alan ottaa stressiä ja rikkoa koiraa sen esteen kanssa. Pöytiä ei olla vielä ehditty kauheasti harjoitella (niitäkin olisi tarkoitus talven aikana katsella kuntoon kun hallilta pöytiä kuitenkin löytyy, muita kettisesteitä kun ei ole muualla kuin ulkotiloissa eli lumen alla) mutta kaikki muut esteet ovatkin kondiksessa meidän osalta.

Muuta me ei ollakaan varmaan tehty. Lumpparilla on ollut koko vuoden mukavaa ja Xena on syönyt paljon tavaroita rikki.

Mutta sitten ne tavoitteet vuodelle 2013.

Capo

– BH
– Raunio a-koe
– Agilityssa nousu kakkosiin

Luna

– Elää onnellinen ja terve vuosi

Xena

– Syödä vähemmän tavaroita
– Aloittaa agilityssa ratatreenit (tämä ehkä koskien enemmän aikaa yksivuotissynttäreiden jälkeen)
– Tehdä pikkuhiljaa valmiiksi tottista BH-koetta varten
– Yhdistää haukkuilmaisu hakumetsään
– Katsella kesällä vähän puruhommia

 

Kerron myös että perheemme julkimot Luna ja Capo, ovat taas häslänneet siellä ja täällä. Uusimmassa Koirapostissa on Pompan mainos varustettuna niiden kuvalla, ja kävimme ko. lehden eilen kotiuttamassa samalla kun käytiin Xenan kanssa jouluostoksilla.


 

Rotujen viidakossa

Julkaistu , kirjoittanut .

Minua on jo pariin kertaan pyydelty kirjoittamaan tästä aiheesta, ja nyt kun tuli taas ehdotus kirjoittaa siitä, päätin ryhtyä toimeen. Eli sopivan koirarodun valinta. Mulla on itselläni ollut niin erirotuisia koiria laidasta laitaan, että siitä se varmaan johtuu!

  

 

Elämäni ensimmäinen koira oli labradorinnoutaja, se oli ihana ja kiva ja mitä mainioin tyyppi jonka kanssa harjoitella koiranhoitoa. Mitään rakkautta se ei kuitenkaan synnyttänyt noutajia kohtaan, vaan oikeastaan halusin aina sen koiran mitä äitini kulloinkin pohti labbiksemme kuoleman jälkeen. Kun äiti mietti punaista irlanninsetteriä, minäkin ehdottomasti halusin sellaisen. Kun äitini mietti dobermannia, halusin palavasti dobermannin. Oikeastaan tuolloin oli kyse enimmäkseen koiran kaipuusta, meillä oli kotona tosiaan aina ollut koira enkä oikein osannut olla ilman. Eikä äitikään osannut. Muistan kuinka katselin usein kerrostaloasuntomme ikkunasta kateellisena koiranulkoiluttajia, joten loppujen lopuksi kun äiti päätti että meille tulee perhoskoira, olin ainoastaan innoissani. Äitini päätökseen tuolloin vaikutti se, että me lapset halusimme myös osallistua koiran hoitoon, asuimme kerrostalossa jonne äiti ei halunnut ottaa isoa koiraa ja äiti halusi yksilön jonka kanssa ei olisi velvoitetta käydä esimerkiksi näyttelyissä. Niinpä kun lehdessä oli ilmoitus kivesvikaisesta seitsenkuisesta perhospojasta, tuli meille uusi koira. Ja kuukauden päästä Timin kaveriksi tuli Doni, Timin kasvattajan siskolta joka myös kasvatti papilloneja. Donia tarjottiin meille Timin kaveriksi sillä se oli samanikäinen kuin Timi, ja syystä jota en vieläkään tiedä, oli jäänyt kasvattajalle ns. käsiin. Tai ehkä kasvattaja oli itse jättänyt sen alunperin itselleen mutta sitten muuttanut mieltään, dunno. Itse olin hirmu onnellinen koirista, ja minulle ne olivat ensisijaisesti vain ulkoilukavereita ja muutenkin ystäviä. Erityisesti Donista tuli minulle nopeasti hyvin tärkeä.

Vielä perhospoikiakin seuraavaa koiraa ottaessamme minulle ei ollut mitään väliä mikä koira tulee, halusin vain koiran! Olin tuolloin edelleen melko nuori, ja kun hyvän ystäväni sekarotuinen narttu oli tullut vahingossa tiineeksi, kinuin tietysti äidiltä että otetaan koira. Olimme tässä välissä muuttaneet isoon omakotitalon ja lapsetkin olivat jo hieman vanhempia, joten koiran iso koko ei ollut enää este. Niinpä meille muutti saksanpaimenkoiran, bernin ja estrelanvuoristokoiran risteytys Max. Max jouduttiin kuitenkin lopettamaan reilun puolen vuoden iässä, se oli suunnattoman suuri, siinä oli jonkun verran aggressiota joka kohdistui sekä ihmisiin että koiriin. Se oli myös hyvin eroahdistunut, ja nuorin pikkusiskoni oli kuukauden ikäinen kun Max lopetettiin. En muista enää tarkalleen kaikkea, mutta Maxin käytyä lopulta Donin päälle niin että Doni oli vietävä mitä pikimmiten päivystykseen, lähti Max samana iltana viimeiselle matkalleen. En osannut tuolloin tulkita koiria ja niiden käytöstä kuten ehkä nyt osaisin, ja monesti mietin mitä koiran käytöksen takana oikeasti oli. Turha sitä kuitenkaan on enää miettiä, menneet on menneitä. Toisaalta tein silloin mitä tahansa, olin kuitenkin nuori, eikä tekoni tai mietteeni olisi muuttaneet tilannetta mihinkään sillä päätös koiran lopetuksesta ei olisi joka tapauksessa ollut minun, vaan kuten kuuluukin, vanhempieni.

Timi & Doni 7v.

Maxin jälkeen aloin enemmän kuitenkin miettiä sitä, mitä koiralta halusin. Millaisen koiran halusin ja miksi. Edelleenkään en osannut aivan täysin miettiä asioita niinkuin nyt, ainoat asiat mitkä koin tärkeiksi oli se, että halusin ”koiran kokoisen” koiran, jotenkin pienet koirat eivät tuntuneet yhtään minun jutultani vaikka perhospojistamme niin paljon pidinkin. En tiedä varsinaisesti mistä tuo tunne johtui, mutta usein huomasin että isojen koirien liikkuminen miellytti silmää enemmän kuin pienten. No, Lunakaan ei tullut sinällään liian harkitusti, vaan tallilla jolla kävin, syntyi sekarotuisia pentuja tallin toisen työntekijän koiralle, ja koska pidin emästä ja olin saanut äidiltäni luvan katsella itselleni uutta koiraa, niin tokihan sieltä lähti Luna matkaan. Luna oli ensimmäinen koira jonka sain valita täysin itse. Äidin ainoa kriteeri oli, että se ei saisi olla mahdottoman suuri, kuten Max oli, ja koiran olisi oltava narttu. Muutoin sain täysin vapaat kädet, tulihan koira täysin minulle ja ainoastaan minun hoidettavakseni.

Niin ihana ja opettavainen koira kuin Luna onkin ollut, sen aikana kriteerini koirien suhteen ja se, millaisen koiran haluan ja ennen kaikkea miksi, on selkeytynyt erittäin paljon. Lunalla on ensinnäkin ongelmia hermojensa kanssa – päätin että en ikinä ota koiraa tuntematta pennun taustoja niin hyvin kuin mahdollista. Myös Lunan emä alkoi oireilla jossain vaiheessa hermojensa kanssa kuten Luna, pennut se sai melko nuorena. Lunan ja pikkukundien kanssa tekemistä riitti niin paljon alkaessani Lunan tulon jälkeen harrastaa koirien kanssa yhä enemmän, etten pitkiin aikoihin edes miettinyt mitään koiria tai ainakaan niiden pentuja. Donin kanssa olin tehnyt jo agilitya, tokoa ja verijälkeä, Lunan kanssa kuvaan tuli mukaan id-jälki. Lunan kanssa myös koetin monia harrastuksia ja etsin sitä omaa juttuani, joka Lunan kanssa oli lopulta juuri se jälkiharrastus.

Luna 1,5v.

Kuten olen aiemminkin kertonut, kun tutustuin aikanaan Capon kasvattajaan Heliin, olin vähän surullinen kun hän kasvatti kääpiösnautsereita, ajattelin että siinä on hyvä kasvattaja jolta voisi koiran ottaa – mutta kun se kasvattaa niin pientä ja rumaa rotua. Tutustuin kuitenkin Helin koiriin ja ennen kaikkea Capon isään Eppuun, ja lopulta aloin miettiä meille kääpiösnautseria. Hoidossa olleet koirat olivat solahtaneet niin hyvin meidän koirajoukkioon, ja paljon niiden kanssa pystyi harrastamaankin. Etenkin jäljellä ne olivat eteviä, ja sehän oli silloin suurin intressini koiraharrastuksen saralla. Capoa en suunnitellut ottavani – se tuli ihan oikeasti alunperin vain hoitoon – mutta ihastuttuani sen luonteeseen se jäi. Tähän vaikutti hyvin paljon myös se, että tunsin sekä koiran emän että isän hyvin, ja se tuntui turvalliselta päätökseltä ottaa, kun Lunan kanssa oltiin kuitenkin osittain menty siinä harkinnassa metsään näin jälkikäteen ajatellen.

Täytyy sanoa, että Capo on ollut maailman hienoin pieni kääpiösnautseri, tykkään siitä koirasta kuin hullu puurosta ja antaisin pois mielummin yhden raajan kuin Capon. Mutta tässäkin tullaan vähän siihen, että Capo on mielestäni maailman hienoin kääpiösnautseri siksi, että siinä on epätavallisen paljon potkua kääpiösnautseriksi. Sillä on viettiä, sillä on draivia, sillä on taistelutahtoa kuin pienessä kylässä. Mutta suurin osa kääpiösnautsereista ei ole sellaisia. Niinpä en koe käppänää kuitenkaan rotuna siksi roduksi, joka olisi minulle omin. Tapaan erittäin mielelläni käppänöitä, käppänäharrastajia ja käyn käppänätapahtumissa, mutta olen alkanut epäillä sitä, onko käppänä kuitenkaan noin rotuna ihan se mun juttu. Unelmieni koirassa on paljon potkua, virtaa, sammumaton moottori. Toimintakykyä, voimaa, nopeuttakin. Capossa on paljon noita, mutta pidemmälle vietynä nuo ominaisuudet eivät ole niitä mitä käppänässä kuuluisi olla. Enkä enää usko, että kääpiösnautseria kannattaa yrittää siihen muottiin väkisin tunkea. Olen siis jumalattoman tyytyväinen Capoon, mutta minusta tuntuu yhä epätodennäköisemmältä että voisin saada uudelleen Capon kaltaisen käppänän. Capo on todella mainio jäljestäjä, ja sen tullessa minusta tuntui että sellaisen koiran haluan, koiran joka on luonteeltaan yhtä mahtava kuin Capo ja joka on niin älyttömän hyvä jäljestäjä kuin Capo. Koiran, joka tekee hommia kuin Capo. Mutta sitten kun yhä enemmän pääsin mukaan siihen toimintaan mistä olin aina haaveillut, treenaamaan kunnolla oman koiran kanssa pk-lajeja, pekojuttuja, vauhdikasta agilitya ja tiettyä asennetta vaativaa tottista, tuli mieleen että olisi kiva jos olisi sellainenkin koira, jolla on ihan erilainen moottori. Capo on kaikissa luettelemissani lajeissa hyvä, ja sillä on mielettömiä vahvuuksia joita en esimerkiksi usko että Xenalla tulee olemaan koskaan. Mutta karu totuus on, että sen kanssa en pääse pk-kokeisiin. Sen kanssa jo rodun puolesta joutuu miettimään eri tavalla viretiloja ja sitä, kuinka paljon koiraa voi treenata ilman että se kyllääntyy. Ja toki, en tarkoita etteikö vaikka malikka voisi kyllääntyä yhtä lailla liiasta treenistä, mutta puhutaan nyt kuitenkin melko erilaisista treenimääristä jotta näin tapahtuisi.

Capo toista päivää meillä.

Aina on kuitenkin mietittävä ensin mitä haluaa – ja miksi. Jälkimmäinen kysymys on mielestäni se ydin. Jos haluaa koiran kotiin kaveriksi, koiran jonka kanssa vähän käveleskellä ulkona ja olla rauhassa sisällä, ei kannata ehkä ottaa sitä malikkaa. Jos haluaa treenata palveluskoiralajeja, haluaa treenata agilitya nopean ja ketterän koiran kanssa, ei ehkä kannata ottaa mäyräkoiraa. Näiden melko ilmiselvien seikkojen lisäksi on ehkä mietittävä vielä vähän pidemmällekin, millaisilla ominaisuuksilla varustetun koiran haluaa ohjattavakseen? Jos haluat vaikka tokoilla, teetkö mielummin itse rauhallisesti ja pitkäjänteisesti töitä asettamatta tavoitteita siihen että koiralla on 11kk vanhana TK1, vai onko tavoitteena juuri vaikka se TK1 heti kun koira on kilpailuikäinen ja ehtinyt käydä muutaman kokeen. Tai haluatko koiran joka ei ota niin helposti nokkiinsa, vai haluatko mielummin koiran joka lukee puolikasta sanaasikin kuin piru raamattua? Toki rotujen sisällä on paljon eroa yksilöissä ja paikoin ihan suunnattomiakin eroja, mutta pakkohan se on ensin rajata niitä rotuja ja sitten vasta alkaa valita yksilöä – tai tulevan yksilön vanhempia. Viime aikoina olen myös oppinut että hyvin monille ihmisille on tärkeää myös se, millainen koira on pentuaikana. Aika moni on sanonut, että malikan ottaisin jos jaksaisin huutaa sille ensimmäiset kaksi vuotta. Tai jos ne ei olisi niin palikoita pentuina.

Itse valitsin juuri malikan, koska halusin energisen koiran, jonka kanssa olisi hyvä treenata niin pk-lajeja kuin vaikkapa agilityakin. Halusin sen rotuisen koiran, että se on ketterä, ei kovin pehmeä, ja on vielä kivan näköinenkin. En myöskään missään nimessä halua koiraa jossa on minkäänlaisia ulkonäöllisiä liioiteltuja piirteitä (lyttykuono, hervottoman pitkä ja muhkea turkki, löysä nahka…). Liikun paljon, joten minua ei  haittaa Xenan energisyys joka välillä purkautuu myös ns. kielletyin keinoin eli askartelemalla vähän kaikenmoista omaa ja sen semmoista. Halusin aktiivisen koiran ja sitä se nyt sitten on!

Malikoista olen haaveillut salaa jo vuosikaudet, mutta nyt se sitten lopulta tuli, ja tuntuu kuin olisin kotiini tullut. Xena on juuri sitä mitä haluan, mutta toisaalta luulisin etten olisi osannut tai ymmärtänyt sitä ja sen koulutusta aiemmin niin hyvin, joten olen tyytyväinen myös siihen, etten ottanut malia aikaisemmin.

Jännittävää on muuten myös se, kuinka eri tavalla minut on otettu nyt vastaan erilaisissa koiraporukoissa, ja varsinkin niissä joihin olen mennyt nyt uutena mukaan Xenan tulon myötä. Kun minulla oli sekarotuinen, käppänä tai perhonen hihnan päässä, ihmiset eivät selkeästikään arvostaneet kovin korkealle, kun ei ollut ”oikeanlaista” koiraa. Nyt silloin kun hihnan päässä on malikka, tuntuu kuin olisin yhtäkkiä muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi muiden silmissä. Samoin ennen ku joku kysyi mitä koiria minulla on, ”sekarotuinen ja käppänä” -vastaus sammutti välittömästi mielenkiinnon. Nyt kun siihen lisätään malikka, tulee yleensä heti jatkokysymyksiä ja alkaa keskustelu. Samaten huomasin agilityryhmässämme, että aiemmin tietty porukka aina keskusteli keskenään treenin aikana kentän laidalla, minut otettiin hyvin harvoin mukaan keskusteluihin. Tuolloin mietin mistä se johtuu, koska ei ainakaan minun sosiaalisista taidoistani. Kunnes tajusin mennessäni Xenan kanssa Capon sijaan treeneihin. Olin ryhmämme ainoa miniohjaaja, ja täten ilmeisesti muiden ryhmäläisten mielestä minun kanssani oli aivan turhaa keskustella mistään agilitystä – mullahan oli mini ja muilla maxit. Kun saavuinkin paikalle malin kanssa, yhtäkkiä minut on suorastaan imaistu tähän joukkoon mukaan.

Tietyllä tapaa ymmärrän, tokihan usein on niin että ihmiset ovat koirien suhteen kiinnostuneita eri asioista riippuen siitä minkä rotuiseen koiraan he ovat päätyneet. Ja jos ei kerta kaikkiaan jonkin rotuinen koira kiinnosta, ei siitä tarvitse aloittaa keskusteluakaan. En minäkään halua puhua vaikkapa englanninbulldoggeista, koska en löydä niistä koirista mitään hyvää sanottavaa mutten halua vaikkapa jossakin treenitilaisuudessa (ei ne varmaan kyllä semmosissa edes juuri käy) alkaa haukkua kenellekään ihmiselle hänen harrastamaansa rotua jollei mielipidettäni kysytä. Kuitenkin jos treenataan samassa porukassa säännöllisesti, on minusta inhottavaa jos joku kokee olevansa ulkopuolinen koiransa rodun takia. Useissa lajeissa kuitenkin treenikavereillakin on suuri merkitys oman koiran koulutuksessa, jossei muuta niin häiriötreeninä. Eikä se kai keneltäkään ole pois, jos joku harrastaakin täysin erilaisen rodun edustajan kanssa kuin itse. Raunioryhmässämme meidät on Capon kanssa otettu koko ajan vastaan ”yhtä tärkeänä” koirakkona kuin muutkin, ja meitä kohdellaan täysin tasaveroisesti muiden kanssa vaikkei Capo olekaan palveluskoira. Ja Capo on ihan yhtä hyvä koira raunioilla kuin muutkin vaikka ainoa pieni onkin. Ohjaajansa taas on yksi ryhmän aktiivisimpia treenaajia, ja sen olisivat menettäneet jos olisin huomannut ryhmässä jonkinlaista ylenkatsetta tai muuta kummallista suhtautumista meitä kohtaan Capon rodun takia. Otetaanhan siis kaikki vastaan tasavertaisesti treeneihin koiran rodusta riippumatta! Tästä nyt tietysti poislukien pk-puolen jutut joissa ryhmien koirien rotuja joudutaan sääntelemään siitä syystä ettei kaikilla roduilla ole pk-oikeuksia.

Kaikki koirani ovat minulle opettaneet paljon, enkä yhdenkään koiran ottoa kadu missään nimessä. Kaikki ne ovat ohjanneet minua siihen suuntaan mihin nähdäkseni olen ollut koko ajan matkalla, ja kaikki niistä ovat olleet juuri oikeita valintoja silloin kun olen ne valinnat tehnyt tai jotka vanhempani ovat valinneet puolestani silloin kun olin liian nuori päättämään kyseisistä asioista itse.

 

Capo 3v.!

Julkaistu , kirjoittanut .

Eilen Capo täytti hurjat kolme vuotta. Omasta mielestään on jo tosi äijä, miehistön mielestä edelleen pikkupoika. Luulen että Capolla oli synttäripäivänään salajuoni, koska aamulla kun heräsin, meillä ei ollut sähköjä (eikä näin ollen tullut vettäkään), puhelimesta oli akku lopussa ja auto keskellä hankea auraamattoman tien varrella mikä tarkoittaa hyvinkin pitkälti sitä ettei tuolla takavetoisella pakulla viitsinyt liikkua yhtään mihinkään. Capo oli todennäköisesti ajatellut että jos asiaintila olisi tämä, lenkkeiltäis ihan koko päivä! Ihan näin ei tapahtunut kun tuuli oli niin kova ja puut taipuivat sen verran uhkaavasti etten uskaltanut ihan hirveän pitkälle metsälenkille lähteä, joten rallattiin enimmäkseen pellolla. Lisäksi lumityöt, talon lämmitys takkojen avulla ja sen semmoinen verotti lenkkiaikaa.

Edelleen, kuten jokaisen koiran synttäripäivän kohdalla, kauhistelen ajan nopeaa kulumista. Tuntuu siltä että vastahan se Capo meille tuli!

Tässä lenkkitunnelmia tältä päivältä, synttärisankari haaremeineen on kovasti innoissaan lumesta ja sen kyllä huomaa!