Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2013

Paluu agilitykentille

Julkaistu , kirjoittanut .

Viikko sitten sunnuntaina palattiin Capon kanssa agilityhommiin, laskeskelin juuri että yhdeksän kuukautta sitten ollaan treenattu viimeksi aktiivisesti, sen jälkeen taitaa olla ollut kahdet treenit, yhdet elokuussa ja yhdet tammikuun alussa. Aika takki auki siis lähdettiin koettamaan onneamme Kirkkonummen Kennelkerhon kisoihin Masalaan. Pitkän tauon lisäksi itse olen aikamoisessa flunssassa ja ääliönä olin jättänyt tarkistamatta että missä ne kisat nyt ovatkaan, ja ajoin ensin KKK-hallille ihmettelemään että miksei täällä ole ketään. Ei muuta kuin puhelimesta kilpailukirjettä auki ja tarkistamaan kisapaikka. Kerrankin kärsimättömyydestäni oli hyötyä, en jaksanut enää odotella kotona ja lähdin todella ajoissa kohti kisapaikkaa, ja näin minulla oli onneksi reilusti aikaa siirtyä KKK-hallilta Masalan Kuplahalliin jossa ne kisat pidettiin. Rata oli erittäin hyvä meille, sellainen jossa en itse juuri päässyt sähläämään mitään… Tolkuttoman helpolta se ainakin tuntui, tosin huomasin kyllä että varmistelin melko paljon mm. putkeen menoja (miksi ihmeessä, kysyn vaan…), rengasta ja keinun alastuloa. Capon meno oli niin varmaa ja hienoa ettei todellistakaan ole, hirveän harmi että olin yksikseni paikalla enkä siis saanut videolle tätä rataa. Aikakin olisi varmasti ollut nopeampi jos olisin jättänyt varmistelut vähemmälle ja vaan juossut ja luottanut koiraan. Toisaalta jos olisinkin vähän roiskinut menemään ja sitten olisi tullut joku typerä virhe kuten aiemmissa kisoissa, olisin kironnut taas sitä etten varmistanut. Joten ehkä ihan hyvä näin!

Niin, nolla ratavirhettä, 10,77s ihanneajan alitus ja sijoitus 2. Sillä saatiin plakkariin SERT ja siirryttiin siis VIHDOIN sinne kakkosiin! Nyt täytynee vähän treenata ensin ennen kakkosten radoille lähtöä, ettei ohjaaja jäädy aivan täysin.

Myös Xena oli mukana kannustamassa isoveikkaa, lähinnä saadakseen vähän kokemusta kisailmapiiristä ja muusta jännästä. Xena ei ollut moksiskaan, kaikki oli vaan hauskaa, ja jopa pimeä ja jäykkä pyöröovi halliin mentäessä tuntui vain vähän jännältä mutta läpi mentiin silti. Tai siis, ei me menty ovesta läpi vaikka senkin vois hyvin kuvitella tapahtuneen, ihan oikein pyörittiin sääntöjen mukaan siinä ovessa. Minulle sanottiin minien radan jälkeen että palkintojenjako on vasta medien jälkeen, joten koska olin jo loppuverkannut Capon, vein sen autoon ja ajattelin että sillä välin haen Xenan halliin kun täytyy kuitenkin odotella. Kun pikkuakka oli hallissa, alkoikin palkintojenjako yhtäkkiä ja niin pääsi Xena ensimmäistä kertaa palkintopalleille ilman että sillä oli osaa tai arpaa siihen saavutukseen.

Capo on ollut muutenkin tomerana ja ahkerana viime aikoina, tammikuussa se kävi Liettuan reissulla Helin kanssa hakemassa itselleen CACIBin. Tottiksessa ollaan siinä pisteessä että odottelen tässä kuumeisena uusia työvuoroja jotta voisin mallailla BH- ja tokokoekalentereita. Ehkä meistä vielä joskus tulee jotain!

Miehistönkuljetuspohdintoja

Julkaistu , kirjoittanut .

Kun Soturit lähtevät sotajalalle, on sotaratsun oltava just eikä melkein sopiva. Viikko sitten maanantaina komppanialle saapui uusi logistiikkayksikkö, jota tietenkin on heti ostopäätöksen jälkeen varusteltu mahdollisimman hyvin tarpeisiimme sopivaksi. Ja tämä varustelu on toki aloitettu jo iät ja ajat ennenkuin auto edes saapui kotiin… Ensimmäinen kriteeri autolle oli se, että sen on oltava neliveto. Asumme keskellä metsää jossa aurataan kun huvittaa jos sattuu huvittamaan. Jos jäät jumiin niin siinähän sitten temmot ja kiroat, oravat voi kuulla mutta kun ei ole naapureitakaan, niin turha odottaa että joku muu ihminen kuulisi. Lisäksi koska useimmat treenitkin on jossain hevon tuutissa, on mukava kun voi mennä sinne autolla joka kiipeää vaikka puuhun, sen sijaan että se jäisi jumiin siinä vaiheessa kun renkaan eteen tipahtaa kaksi lumihiutaletta. Varmaan kuuluu jo rivien välistä että tässä on ajettu 2,5v. takavetoisella pakettiautolla?

Ja sitten toiseksi tärkein kriteeri. Takaluukun oli oltava mahdollisimman suuri. Sinne on mahduttava kaksi isokokoista koiraa ja niillä pitää olla tarpeeksi tilaa jotta ne voivat mukavasti autossa vietellä aikaa pidempiäkin aikoja esimerkiksi treeneissä, pitkillä automatkoilla, leireillä ja niin edelleen. Pakettiauto ei ollut todellakaan enää vaihtoehto, ei edes nelivetona, joten farmareita siis katsottiin. Capolle autossa on oma kuljetusboksi kiinnitettynä takapenkille, koska haluan joka ikiselle koiralle mahdollisuuden rauhoittua ja levätä ilman että joku muu koirista häiritsee. Talvella ollaan muutamia kertoja jouduttu ajelemaan koko konkkaronkan voimin isännän sedanilla, ja vaikka koirat takapenkillä ihan nätisti matkustavatkin, niin eihän se kerta kaikkiaan toimi yhtään pidemmillä matkoilla eikä Lunaa ja Xenaa voi edes jättää kaksin autoon. Luna vaatii autossa oman tilansa, jos sillä palaa käämi niin muut saavat kyllä tuta sen, enkä todellakaan halua että autossa alkaa mitään rähinöintiä kesken matkan. Capo taas mielellään nukkuu automatkat ja käyttää muutenkin autossaoloajan tehokkaasti lepäämiseen, ja siitä syystä haluan sillekin oman tilan jossa olla täysin rauhassa, vaikka periaatteessa ne Xenan kanssa kulkevatkin ihan hyvin yhdessäkin.
Toki kriteerejä on paljon muitakin kun itse ajelen vuodessa vähintään noin 120 000km, mutta ei mennä siihen sen enempää vaan pysytään ennemmin tässä autoasiassa noin koirien näkökulmasta katsottuna.

Koska turvallisuus on tietenkin mielessä ylimpänä, ensimmäisenä olin pitkään sitä mieltä että meille tulee kolarinkestävä Variocage-häkki, toki double-mallina. Mittailtiin ja mallailtiin ja tultiin siihen tulokseen että vaikka uuden auton takapaksi on suuri, häkki kuitenkin tekee sen ettei tila tule täysin hyödynnetyksi ja mielestäni tytöille jäisi häkissä liian vähän tilaa. Kaikki kevythäkkiviritelmät sun muut sellaiset eivät tulleet kyseeseen turvallisuusnäkökulman takia (lähtee lentoon siinä missä koira ilman kevythäkkiäkin), eivätkä myöskään siksi että Touhukas Puikkonokka Xena menee niistä läpi valoakin nopeammin jos sellaiseen joutuu. En halunnu myöskään mitään muunlaisia häkkivirityksiä jotka rämisee, vie ylimääräistä tilaa ja niin edelleen. Lopulta päädyin siis Kulkukoira-veräjään ja samaten Kulkukoiran valmistamaan väliseinään. Koiraverkoksi valikoitui Roadmaster-kuormaverkko. Takaluukun lattialle laitettiin muovimatto koska autossa tulee varmasti matkustamaan märkiä ja likaisia koiria, ja maton päälle pehmikettä jotta autossa on mukava loikoilla. Jatkossa vielä tarkkailemme Xenan toimia sen jäädessä autoon odottamaan, ja tarvittaessa sen puoli takaluukusta suojataan vielä teräviltä ja ahkerilta puikkonokan hampailta.

Aiemmassa farmarissani koirien kuljetus oli ratkaistu niin, että takapenkkien päällä oli kuormaverkko, pikkujätkille oli oma yhteinen häkki ja loppu tila takaluukussa jäi Lunan käyttöön. Tämä ratkaisu ei kuitenkaan enää ymmärrettävästi toimi, sillä nyt ”isoja” koiria on kaksi ja haluan takaluukkuun ehdottomasti veräjän jotta a) takaluukkua voi huoletta pitää auki kesän treeneissä koirien ollessa autossa b) Xenalle on vielä vähän vieras asia se, ettei autosta saa rynnätä heti ulos. Tätä ryntäilemistä on kovin vaikea hallita samalla kun avaa luukkua jos koirat ovat siellä ilman veräjää, joten veräjä on tosi must juttu.