Arkistot vuoden mukaan: 2015

Luna

Julkaistu , kirjoittanut .


11,5v

Sitten tullaan kunniakomentajan tilanteeseen kun uuden tulokkaan tilanne on selvennetty. Lumpparillahan on ollut jo useamman vuoden melko herkästi jumiutuva lantion alue ja toinen kyynärnivel on myös ollut välillä huonona niin että Luna on välillä ontunut sitä. Mitään varsinaista fyysistä vikaa kuten nivelrikkoa siitä ei löydy, ja nämä näkyvät lähinnä levon jälkeen. Mitä enemmän ikää tulee, sen useammin nämä vaivaavat, ylläriylläri. Reipas vuosi sitten mun työtahdin ollessa aika kova, Luna meni äidille hoitoon. Äiti asuu omakotitalossa ja tekee paljon töitä kotoa käsin, ja lisäksi nuorin pikkusiskoni asuu siellä, ja nämä asiat yhdessä tekevät sen että Luna pääsee hyvin usein liikkumaan omaehtoisesti lenkkien ja uimisen lisäksi. Mun kanssa ollessa rytmi kun kuitenkin on se, että arkena aamulla käydään ulkona, sitten mä oon töissä ja koirat nukkuu, sitten mennään taas ulos ja sitten tehdään asioita x, y tai z ilta, sitten nukutaan taas yö ja sama homma jatkuu. Jolloin koira ehtii joka välissä jäykistyä.

Äidin luona oireet tosiaan hävisivät, ja koska meillä oli edessä kaiken muun hyvän lisäksi kerrostaloasumista eikä edes missään kovin alhaalla sijaitsevassa kerroksessa, todettiin että ehkäpä ois koiran etujen mukaista jos se jäisi äidin luo. Ja niin se jäi. Vaikka nyt asumme jälleen maan tasossa niin Luna on kuitenkin ollut yli vuoden jo äidillä, ehtinyt kotiutua ja siitä sielläkin tykätään hirmuisesti. Niinpä totesin kerrostalohelvetistä eroon päästyäni että en mä vanhaa koiraa ala roudata edestakaisin omien mielihalujeni mukaan, etenkin kun siihen se kerrostaloelämän päättyminen ei auta mitään että siltikin mun on käytävä töissä ja Lunalle tulisi taas pitkiä aikoja jolloin se nukkuu ja paikat pääsee jäykistymään hieronnoista sun muista huolimatta.
Hillitön ikävä sitä usein on, ja onhan se nyt oikeasti maailman hienoin koira ilman epäilystäkään. Mutta tässä sitä yritetään olla epäitsekkäitä ja ajatella koiran parasta.

Loru

Julkaistu , kirjoittanut .

Täällä taas. Ainakin vähän. Alotellaan hissukseen pikkuhiljaa uudelleen!
Xenan kuolemasta on nyt reilu vuosi, vuosi jonka kuluessa on tapahtunut hurjasti asioita. Xenan kuolema oli hirvittävän rankka ja vaikea kokemus, koska se oli niin nuori. Ja se oli niin ihana ja paras. Mun kaikki koirat on aina olleet yhtälailla mulle tärkeitä, mutta voi hitto kun löydät sen koiran joka ominaisuuksiltaan todella sopii käteen, niin voi morjens. Ei sitä haluais laittaa monttuun parivuotiaana.

Vielä kesällä itkin huutoitkua Xenan perään kun katsoin Suomen Tullia telkkarista ja siinä oli malikka. Talvella olin päättänyt et malikkaa mulle ei enää tule, ehkä ei uutta koiraa ollenkaan. Me puuhasteltiin mitä puuhasteltiin Capon kanssa ja sillä hyvä. Koiraharrastukset ylipäätään ei tuntuneet mielekkäiltä, vaan Capon kanssa puljattiin pitkin metsiä ja tehtiin mitä huvitti, ihan keskenämme. Eräs hankalalta tuntuva tekijä oli se, että jos mä otan uuden palveluskoiran, vertaanko mä sitä koko ajan Xenaan? Ensimmäisiä kertoja kun ajatus uudesta koirasta kävi päässä, tyrmäsin sen heti että en varmaan ota mitään, ei se oo kuitenkaan Xena. En halua muuta kuin Xenan.
Keväällä ja kesällä aloin tulla siihen pisteeseen että mietin et entä jos hankkisinkin sen palveluskoiran, mutta jonkun muun kuin malikan. Pyörittelin monia rotuja mielessäni mutta mikään ei tuntunut oikeasti oikealta. Mun rodulta. Joten jätin koko pohtimisen sikseen.

Joskus kesän aikana muutamaan kertaan ohimenevinä hetkinä alkoi tuntua siltä että multa kuitenkin puuttuu jotain. Syksyllä se tunne alkoi palata useammin ja vahvemmin, ja vähän selailin salaa käyttöbelgi.infoa. Kuitenkin mielessä jäyti koko ajan se että entä jos saan taas koiran joka on nuorena montussa? Entä jos ”salattua tietoa” on liikaa ja vaikka kuinka yritän selvittää taustoja niin en saa kaikkea sitä käsiini? Pelkäsin julmetusti että käy kuitenkin taas uudelleen niin kuin Xenan kanssa.

Kuukausikaupalla seurasin pentueita ja mietin. Mietin jaksanko mä, olenko mä valmis yrittämään uudelleen. Epäilin niin hitosti että kannattaako kuitenkaan. Lopulta elämässä tapahtui sellaisia muutoksia joiden takia koko asia jäi hetkeksi, ei nyt pois mielestä mutta aktiivisesti en tehnyt mitään sen eteen. Ja sit kun et eti niin sittenhän se tapahtuu. Kaveri vinkkas et ois muuten vapaita pentuja hänen mielestään asiallisella kasvattajalla. No minä sitten tutkailemaan et mistäs tässä nyt on oikein kyse, tutkin ensin kaiken kotoa käsin saatavilla olevan tiedon ja mietin et oisko nyt se aika heittää ne pelot mäkeen. Lopulta päätin laittaa kasvattajalle viestiä, ja koska sain tarkan selostuksen suvun sairauksista ja luonteesta sekä mahdollisuuden nähdä pentujen sukulaisia useampaan kertaan ennen päätöksen tekemistä, ajattelin et tää vois ehkä olla aika hyvä juttu. Ja käytin mahdollisuuden hyväkseni, kolmeen kertaan kävin katsomassa sukulaisia ja pentuja erilaisissa tilanteissa, ja varasin pennun. Kukaan ei voi koskaan luvata et tää on aina terve tai tän päässä ei pauku, mutta ainakin nyt olen tehnyt taustatyötä niin paljon kuin voin jotta riski olisi mahdollisimman pieni. Kun kasvattaja antoi mun vielä aivan rauhassa asiaa mietiskellä jopa niin että Loru ei tullut meille ihan luovutusikäisenä vaan vasta 9-viikkoisena koska itselläni oli sitä miettimistä siinä, oli päätös jo aika lailla taputeltu.

Ja täs hän nyt on. Loru ei korvaa Xenaa, sen ei tarvitse olla mikään Xenan seuraaja tai mitään, on mitä on ite. Enkä ole verranut sitä Xenaan. Xena oli hieno koira omana itsenään, enkä halua sitä unohtaa. Mutta Lorun kanssa tehdään omat muistot. Hetkeäkään en ole katunut, ja ainakin tähän mennessä pentu on tuntunut ihan nappivalinnalta.