Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2016

Miksi peko?

Julkaistu , kirjoittanut .

Meillähän harrastetaan vähän sitä, tätä ja tuota. Mun koirat käy agilityssa, tehään tokoa, vepeä (ei tosin juuri nyt aktiivisesti kun Loru on vielä niin nuori), pk-hakua ja pekoa. Pk tarkoittaa siis Palveluskoiraliiton alaista hakua ja peko pelastuskoirahommia. Näistä pk-haku ja peko ovat meidän ”päälajimme”, ja muu sitten on siinä ohella. Tottis tietysti kuuluu olennaisena osana molempiin, mutta onpa pari koiraa startannut ihan ”pelkästään” toko-kokeissakin.

Niille jotka eivät ole aiheeseen tutustuneet, hyvä briiffaus pelastuskoiratoiminnasta on Suomen Pelastuskoiraliiton sivuilla.

Omassa harrastuksessani pk- ja peko limittyvät hyvin vahvasti keskenään, tavoitteemme on siis kilpailla pk-puolella haussa ja jäljellä, mutta tavoite on myös siihen, että Loru olisi jonain kauniina päivänä Vapepan eli Vapaaehtoisen pelastuspalvelun hälytyskoira. Tämä vaikuttaa lähinnä siihen, että se on otettava huomioon siinä miten treenaa, varsinkin alussa. Hakutyöskentely pk-ja peko-puolella kun poikkeavat hieman toisistaan. Se kuitenkin tarkemmista treenaustavoistamme, mutta miksi mä haluan tehdä pekojuttuja? Joskus kuulee, että se on sitä pilipalihommaa – varmaankin liittyen siihen suureen määrään harrastajia jotka eivät kuitenkaan tavoittele hälytyskoiran tasoa. Eikä kaikkien tarvitsekaan, koska maalimiehiä kuitenkin tarvitaan aina. Tai siihen, että kaikki ei ole niin orjallista kuin pk-kokeissa. Oma kokemukseni myös on, että peko-harrastajien ja heidän treenityyliensä kirjo on varsin laaja, ja ehkä jonkun treenityyli on sitten tuntunut kummalliselta jonkun toisen silmään? Tai sitten on ihmisiä joita närästää se, että pekopuolelle kuka tahansa voi lähteä mukaan, ei vain palveluskoirat. Who knows.

Koiraharrastajien väärinlukutaidon tietäen korostan vielä, että tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole verrata pekoharrastusta mihinkään muuhun lajiin. Jos elämässä olisi rajattomasti aikaa, mua kiinnostaisi erityisesti muutama muukin aivan erilainen laji, mutta kun ei ole niin tästä on nyt valikoitunut meille se joka rankataan tärkeimmäksi.

Itseäni on kiinnostanut läpi elämäni etsintään liittyvät asiat. Ihan jo tosi nuoresta asti olen lukenut katoamistapauksista, etsinnöistä ja kaikesta siihen liittyvästä. Ja Lumpparin kanssahan etsinnöissä käytiinkin. Etsintä ja suunnistus on olleet mulle hyvin mieluisia aiheita aina, tosin suunnistus sinällään harrastuksena harmillisesti jäi jo varhaisteini-iässä taka-alalle kun ensin vei hevoset ja sitten vei koirat mennessään. Kun muut koulussa nurisi liikuntatunneilla siitä että taasko pitää suunnistaa, niin tämä pikkumuija siellä intopinkeenä oli menossa jo rasteja kohti. Nyt näitäkin taitoja saa ja pitää verestää. Vapaaehtoistoiminta varsinkin tässä muodossa on mulle siis erittäin mieluisaa, toki vielä ainakin muutaman vuoden ajan ilman koiraa – jos hyvin käy ja se tulee joskus olemaan siellä mun mukana.
Toinen asia joka mua on aina kiinnostanut erityisesti on koiran käyttö yhteiskunnan hyödyksi työtehtävissä. Oli kyse sitten avustaja- tai rajakoirasta tai mistä tahansa muusta ”oikeasta” työtehtävästä, arvostan. Aikoinaan haaveilin siitä että jonain päivänä ohjaisin tullikoiraa, mutta se haave nyt sitten jäi vähän elämän jalkoihin. Ja vähän myös sen, että tietoa ylipäätään siitä miten tulliin lopulta pääsisi edes töihin, oli aika vähän saatavilla. Jo näiden asioiden valossa pelastuskoiratoiminta osuu mulle kuin vasara otsaan.

Itselle pekojutuissa kaikkein palkitsevin juttu on se, että varsinkin raunioilla ja rakennusetsintätreeneissä näkee hirmuisen paljon juttuja koirasta. Miten se reagoi eri alustoihin? Mitä se tekee, kun reitti ei olekaan niin helppokulkuinen? Luovuttaako koira, pystyykö se ylittämään itsensä, vai onko sillä vaikeuksia alkuunkaan? Reagoiko se häiriöihin kuten savuun, raivaajina työskenteleviin ihmisiin ja koviin ääniin? Pystyykö se kaiken tämän keskellä tekemään työnsä? Kykeneekö se työskentelemään itsenäisesti kauempana ohjaajasta, ja toisaalta, kuinka paljon se luottaa tarvittaessa ohjaajansa tukeen? Jatkuva oppiminen ohjaajana ja koiransa lukemisessa on myös mielenkiintoista. On tiedettävä, miksi se toimii kuten toimii milloinkin. Kukin koira on erilainen, ja kuten kaiken harrastamisen parissa, mitä enemmän koiran kanssa teet, sitä paremmin sitä osaat lukea.
Ja tietysti ohjaajan ja koiran yhteistyö (yleensä) vahvistuu, ulottuen myös harrastuksen ulkopuolelle.

Ja mikä se fiilis onkaan, kun koira tekee sen työnsä ja löytää, vaikka olisi kuinka yritetty hankaloittaa matkaa. Tämä tietysti jo pidemmälle edenneillä koirilla, meidänkään ryhmässä ei ole tarkoitus heti alkuun säikytellä kokematonta koiraa ja aiheuttaa sille huonoja fiiliksiä. Koiran mukaan.
Itse kun olen treenannut nyt kolmen eri koiran kanssa pekoa (Lunaa siis id-jälkikoirana ei lasketa tähän trioon), on mahtavaa myös huomata eroja työskentelyssä erilaisilla koirilla – vaikka kaksi niistä oli samanrotuisia. Ilman muuta treeneissä näkee aina erilaisia koiria, mutta vielä kun ohjaa niitä itse, erot vielä korostuvat.

Omaksi onnekseni olen sattunut myös sellaiseen porukkaan treenaamaan, että perustelut kaikkeen tekemiseen on aina olemassa. Ei tarvi arpoa, ja kun tähdätään sinne kokeisiin tai hälytasolle niin treenityylikin on sen mukainen että koiraa todella voi tositilanteessa käyttää ja siitä olisi mielellään jotain hyötyäkin.
Suomessahan rauniokoiria ei niinkään käytetä kuten ei varsinaisesti rakennusetsintäänkään, joten meillä niiden treenaaminen on lähinnä muuta treeniä tukevaa toimintaa – ja treenit on myös siten suunniteltu. On ilman muuta myös suomalaisia koiria joilla kyseistä osaamista tarvitaan (FRF-toiminta), mutta se ei ainakaan tällä hetkellä kosketa meitä.

Loppuun vielä parin vuoden takainen video Xenasta raunioilla, videolla Xenalla oli ikää 1v 3kk.

I stand corrected

Julkaistu , kirjoittanut .

Joskus elämässä on vaikeaa myöntää olleensa väärässä. Joskus se taas on todella helppoa, ja mulle koirat on yksi niistä asioista joihin liittyvien asioiden suhteen pyrin olemaan aina avoimin mielin. Jos istuu mielipiteensä päällä kuin täi tervassa, ei ikinä opi uutta. Ni olen sitte heittänyt sen tervajakkaran mäkeen.

Keskityn tässä postauksessa ruokintaa koskevien pöllöilyjeni ruotimiseen.
Tässäkin blogissa aiempina vuosina on kirjoitettu kaikenlaista mikä ei oikeastaan ehkä pidä paikkaansa. Tai pitää ehkä osittain, muttei ole parasta tietoa. Mikään niistä ei ole millään lailla vahingollista tietoa kenellekään, ja itse asiassa kaikelle on olleet perustelut sen tiedon valossa mitä kulloinkin on ollut saatavilla. Olen aloittanut koirieni raakaruokailun kymmenisen vuotta sitten, ja silloin tietoa oli hyvin erilailla tarjolla kuin nykyään, kun raakaruokinta alkaa olla jo kaikille tuttua. Sen huomannee jo raakaruokavalmistajien määrän räjähdysmäisestä kasvusta.
Niin tosiaan, lihansyönnistä en ole muuttanut mieltäni!

No niin, sit mennään.

Liha raakana vai kypsänä?

– Kyllä, minäkin olen ollut siinä luulossa joskus että kypsennettäessä lihasta häviää jotain oleellisen tärkeää. Mutta kun ei eri eläinlajien entsyymit vastaa toisiaan pl. ruoansulatusentsyymit, joudutaan ne kuitenkin pilkkomaan ruoansulatuskanavassa. Näin ollen ihan yksi lysti onko se liha raakaa vai kypsää.
Ainoa itse näkemäni ero näissä on se, että raa’an lihan voi kipata vaan suoraan kuppiin mutta kypsennys taas vaatii yhden toimenpiteen lisää. Tästä syystä meillä Capo syö raakaa ja Loru kypsää, koska eivät syö samoja lihoja ja pääsen näin helpommalla kun Capolle en ala lihoja keittelemään, mutta Lorulle taas annan vatsataudin jälkimainingeissa kaiken kypsennettynä.

Kuiduksi kasvista vai jotain muuta?

– Jep, on tullut itsekin tehtyä niitä kasvissoseita, nykyään ei enää. Kasvissoseistakaan ei ole haittaa ja jos se koiralla toimii niin asia kuitti. Itse kuitenkin koen kasvissoseet loppuviimeksi melko hintavaksi kuidunlähteeksi, kun ajatellaan niiden olevan kuitenkin suurimmaksi osaksi vettä ja kuidunlähteenä eivät ole niinkään tehokkaita. Muita kuidunlähteitä on monia, yleisimmin suositeltu nykyään on varmaan pellavasiemenrouhe. Meillä kuidut tulevat Capolle nappulasta (syö n. 40/60 nappulaa ja lihaa) ja tällä hetkellä Lorulle kaurapuurosta, jota sitäkään se ei tarvitse kuin ruokalusikallisen päivässä.

Vitamiinit?

– Olen näemmä joskus ollut myös sitä mieltä että kaikki vitamiinit kivasti saa koira kun syö sisäelimiä ja vähän kaikenmoisia rouheita ja jauheita kaiken maailman marjoista ja muista. Ja varmaan kyllä sekin on ainakin osittain totta. Mutta hirveän vaikea sanoa paljonko sitten mistäkin saa mitäkin lopulta. Maksa ja munuaiset on toki meilläkin edelleen A:n ja seleenin lähteenä, mutta noin muutoin lisät tulevat purkeista. Ei mistään pimpelipompelimarjajauhepurkeista vaan ihan siinä purkissa voi lukea vaikka sinkki, E, D tai kalsium. Samaten jodi tulee merilevästä ja omegat ja kumppanit lohiöljystä, mut ne ei olekaan vitamiineja!

Kananmuna?

– Kananmunaa meillä on aina tarjoiltu ihan kokonaisena mitään erottelematta ja miten sattuu, nykyään lähinnä kypsennettynä sitäkin, kun yleensä koirille menee mun jämät. Ja koska Capon mielestä raaka kananmuna on ällöä. Menee parta sotkuun.
Mutta muistelisin että oon ollut joskus sitä mieltä ettei saisi liian usein kananmunaa antaa. Sitä en muista onko mulla ollut itselleni jotain tarkempaa ohjeistusta mutta olettaisin etten ole koskaan tarjonnut enempää kuin kerran tai kaksi viikossa kananmunan per nokka. Doh, tätä nykyä oon enemmän siihen kallistunut että ei muuta kuin ääntä kohti sen verran kuin haluaa antaa ja koiran vatsa kestää. Eikä muutu pulleroksi.

Kananmunankuorijauhe?

– Aiemmin käytin kananmunankuorijauhetta kalsiumin lähteenä, en enää. Pääsyinä se, että kalsiumin tarpeen täyttämiseksi täysin raakaa syövällä koiralla (joka ei siis syö luita), saisi antaa sitä jauhetta aika paljon. Ellei koira ole pikkuinen. Toinen syy on se, että jos koirat saa munankuorista suurempia paloja, se tulee sulamattomana ulos. Niin että sulavuus voi sitten olla mitä on ja niin ollen myös hyödynnettävyys. Tästä syystä jos lisäkalsiumia tarvitaan, meillä menee kalsiumsitraatti.

BARF vai raakaruokinta?

– Olen aiemmin puhunut barffista, vaikka todellisuudessa meillä ei barffata eikä koskaan ole barffattu siten kuin Billinghurst sen tarkoitti. Niinpä puhun nykyisin ainoastaan raakaruokkimisesta kaiken hämmingin välttämiseksi. Tämä asia siis ei sinällään ole muuttunut mihinkään, mutta joissain teksteissä varmaan mainitaan tuo BARF. Ettei nyt kukaan joudu vallan hämmennyksen valtaan!

Varmaan näitä ois enemmänkin jos tähän hätään muistaisin. Sitä ehtii hölmöillä moneen otteeseen aina elämässä!