Once I had a dream…

Julkaistu , kirjoittanut .

…and this is it.

Useammassa koirablogissa on viime aikoina pohdiskeltu sitä, millaista elämä ilman koiraa olisi, ja osa on yhdistänyt tähän aiheeseen myös pohdintaa koiran omistamisesta käytännössä. Luin pari tällaista kirjoitusta jokin aika sitten ja sen jälkeen aihe on tehokkaasti pyörinyt päässäni.
Hieman lisäpotkua se sai vielä muuttomme myötä (kyllä, muutimme taas, mutta kolme muuttoa kahden vuoden sisään riittää hyvin ja niinpä olen vakaasti päättänyt asua uudessa talossamme ikuisesti) kun mietin sitä, kuinka paljon koirat oikeasti vaikuttavatkaan elämääni.

En ole koskaan aiemmin miettinyt tätä asiaa tältä kannalta, paitsi ehkä joskus ohimennen jos joku koira on perseillyt oikein kunnolla. Kuten aiemminkin olen maininnut, meillä on ollut koiria aina. Olin kahdeksanvuotias kun perheemme labradorinnoutaja oksenteli ja ulosti sisälle maksavaivojen takia, ja äitini ihmetteli että miten tuo tyttö vaan siivoaa tyynesti koiran perässä ja käyttää sitä ulkona käskemättä? Ei minulle ollut tullut mieleenkään olla siivoamatta. Meillä oli aina kaikki yhteisesti osallistuneet koiran hoitoon ja sillä hyvä. Kun aloin ensimmäisiä kertoja saada viikkorahaa tai muuta, käytin ne koiran luihin, ruokaan ja muuhun sellaiseen, ja muistan että minua useita vuosia nuorempi siskonikin teki niin pitkään koska eläminen koiran kanssa vaan oli niin juurtunut, meihin kaikkiin. Käytin aikanaan rippirahani koiran sterilointiin, kesätyörahani rokotuksiin ja ruokaan koirille ja niin edelleen. Tarkoitus ei ole suinkaan kiillottaa sädekehää, vaan yritän havainnollistaa sitä, että koska kasvoin niin nuoresta pitäen kantamaan vastuuta kaikin puolin koirista, se on vaan aina ollut niin. Ei minulla ole ollut elämässä hetkeä jolloin olisin pohtinut sitä, riittääkö nyt rahat koiran hoitoon, haluanko ottaa sellaisen vastuun ja niin edelleen. Koska koiria on aina ollut, ja rahat vaan on pistetty riittämään tavalla tai toisella, opiskellessakin.

Olen jokseenkin aina ollut sitä mieltä, että jos minulla ei olisi koiria, minulla ei olisi mitään. Koirat ovat toki valtava rikkaus elämässäni, tärkeimmät tavoitteeni liittyvät koiriin, kaikki harrastukseni liittyvät koiriin ja suurin osa niistä ihmisistä joiden kanssa olen eniten tekemisissä, ovat minulle koiraharrastuksen kautta tuttuja. Koen saavani koiranomistamisesta aivan järjettömän paljon, enemmän kuin pystyn ikinä selittämään. Mutta olisiko elämäni kuitenkaan ihan tyhjää ilman koiria? Jos minulla ei olisi koiria, ehtisin ehkä useammin kuntosalille. Voisin jatkaa ampumaharrastustani. Voisin ehkä valita, haluanko käyttää julmetusti rahaa autoon vai ehkä kulkea jollakin muulla kulkuvälineellä. Näkisin koiraharrastusten ulkopuolisia ystäviäni varmasti paljon enemmän. Voisin mahdollisesti käydä jossain matkalla (muulla kuin koirakisareissulla) joskus. Voisin ehkä asua lähempänä sivistystä paikassa, josta voisi kävellä ihmisten pariin. Voisin ehkä spontaanisti jäädä vaikka humppaillan jälkeen jonkun kaverin luo yöksi ja raahautua seuraavana päivänä kotiin.

Kun aloimme katsella uutta taloa joskus aikoja sitten, meistä kumpikin täysin keskenään puhumatta tai oikeastaan edes ajattelematta (no ei me  nyt kyllä muutenkaan usein ajatella keskenään) selaili netissä melko samanlaisia taloja. Pihaa piti olla koiria varten, piti ehdottomasti olla omakotitalo. Piti olla tilaa sisällä, emmekä me kaksin sitä ihan niin paljon tarvitse. Mutta on hyvä että eläimillä on tilaa. Piti sijaita jossain vähän skutassa, ettei metsälenkeille tarvitse aina lähteä autolla. Ensimmäinen asia mitä mieheni sanoi saapuessamme katsomaan nykyistä kotiamme oli ”hei täähän on kiva kun täällä on jo valmiina aidat, tarvii vaan vähän vahvistaa Xenaa varten”.  Melko lailla seuraavia ajatuksia oli ”onpa kiva kun kylpyhuone on näin lähellä ulko-ovea, niin voi talvella ja kurakeleillä viedä koirat heti suihkutettavaksi” ja ”tää ylimääränen huone ois tosi sopiva Xenalle, niin se sais enemmän tilaa ollessaan yksin”.

Olisimmeko valinneet tämän talon jos meillä ei olisi koiria? Tuskin. Luulisin että olisimme muuttaneet johonkin parempien kulkuyhteyksien ääreen sillä työskentelemme molemmat Helsingissä, minä aivan Helsingin keskustassa. Olisimme melko todennäköisestikin muuttaneet kerrostaloon, omakotitalossa asuessa kustannuksia tulee kuitenkin aivan eri tavalla. Asuntomme todennäköisesti sijaitsisi jossain mistä pääsisi vähintään kauppaan kävellen. Tai pääseehän täälläkin, mutta 5km suuntaansa kauppakasseja kantaen ei välttämättä ole se vaihtoehto jonka valitsen jos voin mennä autollakin.

Autonikin olen valinnut lähestulkoon täysin koiraharrastusta ajatellen. Upotin siihen vajaan tonnin lisää kun siihen laitettiin koiria varten veräjät ja kaikki systeemit viimeisen päälle. Koirieni vakuutukset maksavat vuodessa enemmän kuin autoni vakuutukset. Pidän työstäni ja teen tällä hetkellä melko usein ylitöitä, mutta vain silloin kun tiedän että mieheni vuorot eivät mene minun vuorojeni kanssa päällekkäin eivätkä siis koirat joudu olemaan yksin kotona liian pitkää aikaa. Ajan aina töistä suoraan kotiin, ehkä käyn kaupassa matkalla mutta muuten. Poden usein huonoa omaatuntoa ylitöistä koska se aika on suoraan pois siitä ajasta jonka voisin käyttää koirien kanssa, koirien paijaamisesta vain ei kukaan maksa. Vietän vapaapäivät, vapaat aamut ja vapaat illat aina lenkeillä, treeneissä tai puuhastellen jotain muuta koirien kanssa. Minulla on lievä pakkomielle esimerkiksi iltavuoroon mennessäni tehdä tietty tuntimäärä asioita koirien kanssa ennen töihinlähtöä, jottei minulle tule syyllinen olo.

Koirani ovat välillä tajuttoman ärsyttäviä. Capo joskus innostuksissaan ei malttaisi millään olla hiljaa (esim. kun joku muu koira saa leikkiä minun kanssani), Xena yrittää edelleen ajoittain varastella syötävää pöydiltä, rynniä autosta, vetää hihnassa, purra hihnaa ja niin edelleen, Luna taas ei malta yksin ollessaan millään olla avamaatta jääkaappia, pakastinta ja roskista. Ei vaikka niissä olisi millaiset lapsilukot. Tai kettingit. Ainoastaan hakanen, portti ja kettingillä kiinni vedetty ovi estivät sitä, mutta nykyisessä kodissa avokeittiö tarjoaa melko vähän ratkaisuja tähän ongelmaan. Joskin nyt Luna viettää Capon kanssa päivänsä melko kookkaassa lukitussa makuuhuoneessamme jotta näiltä ruoanhakureissuilta vältyttäisiin. Kolme kotia sitten asuin yksiössä jossa kotiin tullessani kohtasin ajoittain tämän näyn:

Silti. Olisi varmaan coolimpaa heittää tähän jotain räikeää läppää koirista luopumisesta tai jotain, mutta olen tylsä ihminen. Aina yhtä idioottimaisen rakastavasti koiristaan puhuva akka. Vaikka on hauskaa ajatella mitä tekisi jos ei olisi koiria, on tavallaan hauskaa ajatella miten kaikki voisi olla toisin ilman koiria, miettiessäni joitakin noista asioista rintaan tuli sellainen pieni möykky. Nautin niin hurjasti koirieni kanssa tekemisestä, etten usko monenkaan asian voivan korvata sitä. Rakastan sitä, että koirat ovat niin ehdoitta joka ikinen päivä minun kanssani, osoittavat kiintymystään, nukkuvat vieressä. Rakastan sitä, kun on heittänyt kunnon reippaan lenkin koirien kanssa, koirat nukkuvat tyytyväisinä ja itselläkin on sellainen olo että on tehnyt jotain. Rakastan iltalenkkien jälkeistä kotiintuloa, kun tulee pihavalojen valaisemaan pihaan ja pääsee koirat kainalossa rötväämään sohvalle ja lämpimään. Onnistumisen tunteet treeneissä ovat mahtavia.

Tänään suurin iloni aihe on se, että tuntuu että saatan joskus oikeasti saavuttaa jotain koirineni. En ehkä paljon, mutta vähän. Capon kanssa agihommat luistaa hyvin, ja pian olisi tarkoitus korkata ne kakkosradat. Katsoin sille tokokokeen nyt keväälle valmiiksi ja BH-koekin pitäisi katsoa. Raunioillakin ollaan pikkuhiljaa menossa kohti koekuntoa. Xena on hullun hyvä haussa, ja se rakastaa sitä. Vaikka koirani ovat minulle ennen kaikkea perheenjäseniä, ne ovat ennen kaikkea niitä Ikean rotta suussa röhkijöitä, kainalossa öriseviä lenkkikavereita (tai no lenkillä ne ei ole kainalossa. Ainakaan kovin usein). Vaikka kaikki harrastukset ovat meille ennen kaikkea yhteistä tekemistä, olen hurjan onnellinen siitä että olen vihdoin pääsemässä kohti sitä unelmaa, mikä minulla on ollut iät ja ajat. Olen pääsemässä koirien kanssa saavuttamaan niille tuloksia, tuloksia joista meitä tuntemattomatkin voivat nähdä kuinka hyviä koiria minulla on. Ehkä hyviä enemmänkin ohjaajastaan huolimatta, mutta hyviä silti.

En vaihtaisi koiriani ikinä mihinkään, enkä usko näkeväni kovin pian päivää jolloin minulla ei olisi koiraa. Olen melko lailla lähellä sitä unelmaa joka minulla pikkutyttönä oli siitä elämästä mitä haluan elää sitten Aikuisena. Koirieni kanssa.

 

 

2 vastausta artikkeliin ”Once I had a dream…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *