Who let the dogs out?

Julkaistu , kirjoittanut .

Eräänä päivänä uuteen kotiin muutettuamme Puikkonokka keksi että itse asiassa nämä tämän pihan aidat eivät minua pidättele – ja oikeastaan oiskin hirmu hauskaa käydä naapurissa kylässä. Kyseisessä naapurissa asustelee useita koiria ja ne viettävät päivistään ainakin osan ulkotarhoissa. Ja se kuuluu meille tähän pihalle, mikä aiheuttikin Xenan välittömän kiinnostuksen asiaa kohtaan. Noin muuten Puikkiksella ei ole esiintynyt tarvetta lähteä häröilemään omille teilleen, mutta ilmeisesti nyt tuohon pihaan oli sitten päästävä käymään. Mitään vahinkoa ei tapahtunut, kyseisessä paikassa Puikkis tunnetaan oikein hyvin sen vietettyä elämänsä ensimmäiset pari kuukautta samassa pihapiirissä. No, ei muuta kuin hakemaan puuhakas pikkuneiti takaisin kotiin ja koska aitojen vahvistaminen ei näin talvella onnistu, ulkoilee Xena lumien sulamiseen asti pihalla liinassa.
Tämä tapahtumasarja sai minut kuitenkin pohtimaan omaa vastuutani koiranomistajana. Ja totesin että luojan tähden, koirien kanssa eläessähän mun elämä on melkein pelkkää vastuunkantoa taholle jos toiselle! Kyllä, olen mielestäni aina toiminut tai ainakin pyrkinyt toimimaan vastuullisesti koirieni kanssa, mutta en ole aiemmin tullut ajatelleeksi sitä, kuinka paljon sitä vastuuta on. Etenkin jos talouden vanhin koira on nk. Hullu-Luna.

1. Ympäristön huomioiminen arkielämässä.

En halua että koirani haukkuvat pihalla paljon, koska nykyisin meillä on naapuri (!!). Toki kyseinen naapuri on myös ensimmäisessä kappaleessa mainitun paljon koiria omistavan naapurin naapuri, joten heidän elämäänsä ei todennäköisesti ihan hulluna hetkauta jos toisellakin puolella joku koira sanoo joskus hau. Silti, en jaksa itsekään kuunnella omien koirieni haukkumista ja niinpä muistelemme parhaillaan Capon ja Xenan kanssa sitä, miltä tuntuisi jos pää olisi useammin kiinni. Joskin täytyy sanoa että olen yllättynyt kuinka vähän tähän asiaan on täytynyt koirien kanssa kiinnittää huomiota, välillä on tullut satunnaisia haukkuja mutta ei sen kummempaa. Paitsi jos ohi menee hevonen, silloin niitä ei kirjaimellisesti saa hiljaiseksi kuin ehkä kirveellä. Koska en mielelläni hakkaa koiriani kirveellä, olen sen sijaan ottanut ne vaan sisään tällaisessa tilanteessa. Pitänee junnujen kanssa perehtyä tähän hevosasiaan ja niihin suhtautumiseen ihan erikseen.

Yksi uusi asia elämässämme on myös päivittäinen hihnalenkkeily. Takapihaltamme pääsee suoraan metsään, mutta koska lunta on nyt niin paljon, emme pysty tätä hyödyntämään. Mikä ei kuitenkaan ole mielestäni sinällään yhtään huono asia, että kun joudutaan kävelemään tietä pitkin ja naapureiden ohi ennen kuin päästään metsään ja pelloille, tulee sitä hihnakäytöstäkin pidettyä yllä, ja toisaalta myös kohtaamisia niin koirien, ihmisten kuin hevostenkin kanssa treenattua. Ja sitten se asia jossa koen itse vastuun paineet kaikkein suurimmin: vapaana lenkkeily. En ole koskaan kohdannut täällä lenkkeillessämme ketään, koirien kanssa ollaan itse poljettu polkujamme, lenkkeilemme usein aamupäivisin jolloin ei ole juurikaan porukkaa liikkeellä eikä ole muutenkaan kovin todennäköistä että meitä vastaan ihan heti tulisi joku. Olen myös tehnyt paljon töitä sen kanssa, että koirieni luoksetulo olisi mahdollisimman nopea ja varma tilanteessa kuin tilanteessa, ja tällä hetkellä käynkin Xenan kanssa vielä erikseen lenkit ihan vain harjoitellen tätä luoksetulohommaa koska haluan sen erittäin vahvaksi ja hyväksi sille. Ongelmia ei ole ollut, ei olla häiriköity tai oltu vammaisia muutenkaan, mutta koska minulla on kaksi ”isoa” koiraa ja kaksi koiraa joiden ensireaktio on yleensä haukku vaikka ne sitten käskystä heti tulisivat luokse ja hiljenisivät, jotenkin minua aina jännittää että pahastuiko vastaantulija. Ja täsmennän vielä, että koirani lenkkeilevät vapaana vain taajaman ulkopuolella alueilla joissa niiden vapaana lenkittäminen on luvallista.

2. Muiden ihmisten huomioiminen ns. erityistilanteissa

Tämä kohta koskee omalta osaltani vain Lunaa. Luna on aina hiukan pelännyt vieraita ihmisiä, ja vaikka tämä ei normaalissa arkielämässä näy enää millään tavalla, ”erityistilanteissa” se näkyy. Erityistilanteilla tarkoitan esimerkiksi eläinlääkärikäyntiä tai tottelevaisuuskokeen kehätarkastusta. Mielestäni omistajalla on vastuu siitä, millaisiin tilanteisiin hän koiransa vie. Luna olisi tokossa voinut päästä pitkällekin, mutta yksi koekerta riitti. Kyseisestä kokeesta on pidempi selostus täällä, mutta näin lyhyesti selostettuna Luna reagoi tuomariin kehätarkastuksessa hyvin epäluuloisesti, enkä missään tapauksessa halua että koirani esimerkiksi purisi tuomaria tuossa tilanteessa. Samoin Luna käy rokotuksia lukuunottamatta eläinlääkärissä aina kuonokoppa tai -side päässä. Olenkin ollut hyvin ymmälläni, kun eläinlääkärit monesti aivan erikseen kiittävät siitä, että sanon heti ensimmäiseksi ettei Lunaan kannata koskea ennenkuin sillä on koppa päässä. Lunahan ei ole ns. sekopäinen eikä se käy kiinni suorilta, varoittamatta, tai niin ettei se antaisi kenenkään koskea itseensä. Lunalle vaikeuksia tuottaa tilanne, jossa sen pitää olla paikallaan ja sen takapäätä tutkitaan niin ettei se pääse tilanteesta pois. Itse toki osaan lukea koiraani yhteisten vuosien jälkeen niin että näen pelkästään sen silmistä  että milloin ollaan vaarallisilla vesillä, mutta koska kopeloija ei sitä samalla tavalla tunne ja Lunan reaktio ahdistumisen jälkeen voi olla melko nopea, ei minusta ole mitään järkeä leikkiä kenenkään turvallisuudella. Ja sitten ihmiset tuovat pelko- tai muuten vaan aggressiivisia eläimiään lääkäriin eivätkä varoita että tällaista taipumusta voi olla? Ketä se palvelee?

Toinen tapaus josta olen kuullut ja joka liittyy tähän, on kun eräs tietämäni henkilö vei koiransa tokokokeeseen. Kokeen jälkeen hän oli iloinen kokeessakäynnistä koska ”ei me juurikaan pisteitä saatu mutta koira ei purrut tuomaria eikä käynyt paikallaanmakuussa kenenkään kimppuun”. MIKSI tuollainen koira on viety kokeeseen, kysyn vaan? Sillähän ei ole minulle minkään valtakunnan väliä jos joku haluaa hakea koiralleen nollatuloksia, ihan rauhassa vaan. Mutta toisten turvallisuuden vaarantaminen on jo liian törkeää. Sekä se, että oli olemassa mahdollisuus että koira puree tuomaria, että se, että se olisi voinut käydä toisen koiran päälle paikallaanmakuussa. Lisäksi ihmiset onnittelivat kyseistä henkilöä tämän tulospäivityksen alla? Ja itsellä oli jo siinä vaiheessa leuka lattiassa että miten kukaan kehtaa.

3.  Muiden koirien kohtaaminen. 

Laitoin nyt tämän erilliseksi osiokseen koska tuntuu olevan HIRVEÄN vaikea asia TODELLA monille. Onko pakko viedä se tappeleva elukka koirapuistoon? Onko pakko tunkea se oma räksä toisten koirien nokkaan? Onko PAKKO? Ai kuin niin vähän hermostuttaa. Luna pistää pataan ihan takuulla tasan jokaista koiraa joka tyrkätään mun laumani keskelle kun ne ovat hihnoissa. En halua yhtään koiraa iholle kun olen omien koirieni kanssa liikenteessä ja ne ovat hihnoissa. Ne eivät halua leikkiä. Ne eivät halua haistella. Ne haluavat ohittaa toisen koiran kuin ilmaa ja sitten saada mutsilta kehuja. Niin ja tähän vielä tähdennän ennen kuin joku luulee minun kuuluvan parhaillaan parjaamaani joukkoon, me ei käydä koirapuistoissa. Ei olla käyty vuosikausiin enkä usko että tullaan koskaan käymään.

Mutta tuskin tätä kukaan niistä lukee, jotka tuota harrastavat, mutta jos olisin jättänyt tämän kohdan pois, joku olisi maininnut siitä, ja sitäpaitsi olipa hauska kevyesti räyhätä. Höhö.

4. Vastuu omalle koiralle

Sitten kun minä oon kaiken aikani, rahani, kärsivällisyyteni, hermoni, ruuminvoimani ja sieluni urhannut noille elikoille, olen niille vielä jostain vastuussakin. Mutta mistä? No joo, siitä että ne saa vettä ja ruokaa ja pysyy elossa. Siitä että ne pääsee ulos pissalle ja kakalle jos olen päättänyt ettei sisälle saa kyseisiä tarpeita tehdä. Mutta siitäpä onkin sitten tajuton määrä mielipiteitä että mistä olen niille vastuussa noin yksityiskohtaisemmin? Voinko mä syöttää niille Pedigreetä koska siinä pussissa on kuitenkin koiran kuva, eli se on koiranruokaa? Tarviiko niiden nyt välttämättä päästä juoksemaan joka päivä vapaana? Tarviiko niiden kanssa harrastaa?

Nämä onkin ehkä mielenkiintoisimpia kysymyksiä eniten ehkä siksi, että mielipiteitä on niin paljon. Eikä ne ehkä ole niin päivänselviä kuin se, että kenenkään ei ehkä pitäisi syöttää ihmisiä koiralleen. Mielestäni näissä asioissa tulevaa vastuutaan voi ehkä siinä mielessä vähän määritellä, että ottaa koiran jonka tarpeisiin jaksaa vastata. Tai pystyy. Omasta mielestäni on kolme asiaa joiden täytyy omilla koirillani olla aina hyvin, muista voi sitten tarpeen vaatiessa vähän karsia jos on tarve. Ensinnäkin, se hyvälaatuinen ruoka. Oli se sitten raakaa, nappulaa tai jotain muuta. Toiseksi tarpeellinen määrä liikuntaa. Mikä se sitten kullakin koiralla on. Itse arvostan myös sitä, että liikunnassa on jonkin verran vaihteluakin, sitä vapaana juoksemista, erilaista haisteltavaa, tutkittavaa ja muuta virikettä. Mitä esimerkiksi metsä tarjoaa hirvittävän helposti. No nyt meillä on sitten koirat ruokittu ja liikutettu, mitä vielä? En osaa sanoa onko tämä sellainen vastuualue joka mielestäni pitäisi olla kunnossa kaikilla. Ehkä kaikki koirat eivät tarvitse tätä. Meillä se on kuitenkin tavattoman tärkeää, ehkä enemmänkin minulle, mutta kuitenkin. Olen opettanut kaikki koirani sellaisiksi vähän tissinvälikoiriksi niinkuin ystäväni sanovat. Meillä loikoillaan tosi paljon yhdessä kasassa. Sohvalla, sängyllä, lattialla. Ei tarvitse kuin katsoa sohvaa kohti niin koirat alkavat samantien käynnistellä moottoreitaan, koska jos päädyn kävelemään kohti sohvaa, on kolmella koiralla heti hurja kilpa siitä kuka kerkeää lähimmäksi minua nukkumaan. En voi istua muualla kuin tietokonejakkaralla niin ettei minulla olisi yhtään koiraa kiinni jossain. Kai sitä voi sitten nimittää huomioksi, joka meillä on sen pyhän kolminaisuuden viimeinen tarve.

Harrastaminen taas on mielestäni sellainen asia, että aivan sama harrastaako joku. Harrastaa jos tykkää ja tuntuu kivalta. Jos ei harrasta mitään mutta omistaa silti aktiivisen koiran, voihan tuota keksiä muutakin tekemistä sen koiran kanssa. Ei se koira varmaan suutu ja ala nalkuttaa siitä että hänelle ei oo nyt kyllä katottu sopivia treeniryhmiä tähän ja tähän lajiin. Meillä harrastukset on erinomaista, todella erinomaista aktivointia ja virikkeistämistä lievästi hulluuttakin välillä hipovalle junnuosastolle. Mutta eiköhän nuo pikku pässinpäät pärjäisi ilmankin jos en itse haluaisi harrastaa vaikka mitään. HAHAHA, jännittävä ajatus.

5. Vastuu luovuttamisesta

Niin. Se kaikkein inhottavin vastuu. Vastuu siitä, milloin koiran on lähdettävä, joko uuteen kotiin tai monttuun. Tässä minua eniten mietityttää ns. ”ongelmakoirat”. Millaisessa tilanteessa ja millaisista ongelmista kärsivä koira on oikein antaa uuteen kotiin? Kuinka usein se on parempi ratkaisu koiralle kuin se, että se saisi sen viimeisen piikin? Entä sitten se jo vanha koira, jolta löytyy jokin vakava sairaus, miksi se pitää pumpata täyteen pillereitä sen sijaan että antaisi sen mennä? Minun on aina ollut hyvin vaikea ymmärtää sitä koirien eliniän pidentämistä väkisin ihan vain siksi että ne eläisivät pidempään. En tietysti ole sitäkään mieltä että jos palaa käämi remmirähjään tai loppuu ”hankalan” koiran kanssa taidot niin ei muuta kun kaikki monttuun vaan. Joskus vaan ihmetyttää se, että pitää kaikki nekin koirat joilla on kolme jalkaa ja kaksi päätä muttei hermoja ollenkaan, ”pelastaa”, ja jos vaan millään mahdollista niin pelastetaan ne nyt vielä sitten jostain hevon kuusesta ja tuodaan kaiken maailman rabiekset ja muut mukana. En ole vielä koskaan törmännyt koiraan joka olisi kärsinyt lopetuksesta. En tarkoita, että jos koira on terve mutta omistaja ei syystä tai toisesta voi sitä enää pitää, sen uudelleen sijoittaminen olisi väärin. On kuitenkin hurjan paljon koiria, joilla on esimerkiksi hermojensa kanssa vaikeitakin ongelmia, ja sitten kun niin kovasti rakastetaan eläimiä niin ei viitsitä lopettaa vaan laitetaan ne eteenpäin jollekin joka sitten kivasti koiran rakkaudellaan parantaa. Meiltä kaikki on saaneet lähteä saappaat jalassa ja saavat lähteä jatkossakin. Myös Lunan kohdalla olen jo pitkään miettinyt sitä rajaa, minkä ylitettyään Lunakin saa mennä. Jos arkielämä käy sille liian stressaavaksi, sen paikka ei ole enää täällä. Toistaiseksi tuo raja ei tunnu olevan missään näköpiirissäkään, mutta eipä noista koskaan tiedä. Parempi että on tehnyt ajoissa säännöt itselleen selväksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *