Julkaistu , kirjoittanut .

 

Muuttolaatikoita purkaessani (ai miten niin myöhässä, eihän me olla asuttu tässä vasta kun 4,5kk) huomasin minulta löytyvän kaksin kappalein muutamiakin koirakirjoja. Koska en itse tee tuplakappaleilla yllättäen mitään, ajattelin jaella ne pois tämän blogin kautta! Ensimmäisenä lähtee Salme Mujusen Tie Tottelevaisuusvalioksi. Kirjan arvontaan voit osallistua kertomalla tämän postauksen kommenteissa jostakin tilanteesta tai hetkestä, jolloin olet ollut koirastasi erityisen ylpeä. Se voi olla jokin yksittäinen tapahtuma, tai vain jokin hyvin sujunut arjen juttu. Tai ihan mikä tahansa, tarinan ei siis tarvitse (mutta saa kyllä!) liittyä esimerkiksi kilpailuihin, tärkeintä on, että olet itse tuntenut juuri sillä hetkellä syystä tai toisesta koirastasi ylpeyttä.

Arvonta suoritetaan 31.7.2013. Voittaja ilmoitetaan tuolloin blogissamme, ja tämän jälkeen otan vastaan yhteystiedot ko. henkilöltä. Ei muuta kuin miettimään sopivaa hetkeä ja kirjoittamaan siitä!

11 vastausta artikkeliin ”

  • Kirsi

    Eniten ylpeyttä oon tuntenut ja tunnen siinä tilanteessa, kun vastaan tulee lenkillä räyhäpetteri eikä koirani pihahdakaan. Tästä tunnen ylpeyttä ittenikin takia, koska koirani remmirähjäys on ollut yhdessä vaiheessa todella suuri ongelma ja on mahtava tunne huomata kuinka sen on saanut koulutettua pois.

    Vastaa
  • Emma

    Koirani on melkoisen vilkas ja lisäksi kovin häiriöherkkä tapaus – huomaa siis aivan kaiken, reagoi jokaiseen ympäristön ääneen ja liikkeeseen, ja mieluusti tarkastaisi aina jokaisen risahduksen sekä elävän olennon lähietäisyydeltä. Suurimmat ylpeyden ja onnistumisen tunteet liittyvätkin aivan arkisiin tilanteisiin – niihin hetkiin, kun koira malttaa mielensä, pysyy hanskassa ja osaa käyttäytyä asiallisesti haastavissakin tilanteissa.

    Jos jokin yksittäinen tilanne vielä täytyisi mainita, niin erityisen ylpeä olin n. kuukausi sitten vieraillessamme työpaikallani päiväkodissa. Kiusa ei ole koskaan oikein edes nähnyt pieniä lapsia, saatika ollut sellaisten kanssa läheisemmin tekemisissä. Ja niin se vaan kuitenkin istui kovin tyynesti keskellä eteisen lattiaa lauman 1-6 -vuotiaita lapsia kiljuessa ja hyppiessä ympärillä, silitellen ja taputellen joka puolelta, pienimmän ajellessa tarktorilla hännän päältä jne. Tällaisissa uusissa, yllättävissä tilanteissa käyttäytymisen ja malttamisen eteen on tehty hurjan paljon töitä, ja on todella hienoa nähdä kovan työn tuottaneen tulosta. 🙂

    Vastaa
  • Mima

    Ehdoton ylpeyden aiheeni olivat ensimmäiset rally-tokokokeemme. Olin jo miltei epätoivon partaalla, kun ilmoittautumisessa meille naureskeltiin päin naamaa – olihan Virkku suomenajokoira. Epätoivoni vain lisääntyi, kun hyyyvin häiriöherkkä koira ei ottanut ennen rataa yhtään minkäänlaista kontaktia, ja menin radalle täysin kuutamolla olevan koiran (ts. laaman) kanssa. Lopulta Virkku kuitenkin tajusi jutun juonen neljännellä liikkeellä, ja suoritti radan hienossa yhteistyössä loppuun. Kaiken lisäksi saimme haasteista huolimatta hyväksytyn tuloksen.

    Vastaa
  • Maisa

    Näin kahden nuoren koiran omistajana mun on pakko sanoa, että ne hetket kun tulen pitkän työpäivän jälkeen kotiin, ja kohtaan kaksi unista koiraa ja ihan puhtaan, pissattoman ja ehjän asunnon. Joka ikinen kerta sitä odottaa pahinta, että ne tylsistyessään pistävät vaikkapa jonkun hyllykön säpäleiksi, mutta toistaiseksi tuhot ovat rajoittuneet ihan pikkujuttuihin – ja onneksi yhä useammin saa olla positiivisesti yllättynyt ja erittäin ylpeä kun tullaan kotiin.

    Lisäksi olin tosi ylpeä, kun koirapuistossa pari koiraa alkoi tapella ihan reippaasti, ja meidän tytöt eivät lähteneet yhtään mukaan vaan vilkaisivat niitä ja tulivat meidän luokse. 🙂

    Vastaa
  • Julia

    Huh, miten tuntuikin aluksi vaikealta miettiä milloin olisin ollut erityisen ylpeä pienestä viuhakkeestani. Koirani on vasta vuoden ikäinen, vilkas ja touhukas novascotiannoutaja uros. Jekku on ensimmäinen oma koirani ja sen kanssa olen päässyt kokeilmaan ja opettelemaan monia koirankoulutukseen littyviä asioita kantapään kautta. Välillä sitä tuskailee kun koira vetää kuin viimeistä päivää vastaan tulevaa koiraa kohden tai hepuloidessaan hyppii sohville ja pöydille. Mutta onneksi olen saanut myös hetkittäin olla hyvinkin ylpeä viliviikaristani. Sellaisia ovat pienet hetket arjen keskellä. Ensimmäisenä tuli mieleen eilinen kun Jekku antoi aivan upean hienosti leikata kyntensä! 😀 Ei mitään merkkejäkään taistelusta tai vastaanhangoittelusta. Hassu ojensi jopa aina itse seuraavan tassunsa käsittelyyn. 😀 Tälläisiä ovat ne arjen pienet onnistumisen ja ylpeyden hetket. Niiden avulla jaksaa uskoa, että kyllä tästä vielä kunnon koirakansalainen tulee. Hitaasti mutta varmasti. 🙂

    Vastaa
  • Ronja

    Ylpeyden hetkiä on ollut monia, enkä tahdo nyt kertoa pelkästää mitään kisamenestyksiä, vaan minulle paljon merkitsevän asian. Kamu on ollut minun mukanani kesätöissä lastenkodissa, jossa hoidossa on myös lievästi kehitysvammaisia tai ylivilkkaita lapsia. Eräs poika pelkää paljon koiria, mutta Kamu on kiinnostanut häntä aina. Kamu on hyvin rauhallinen pojan seurassa, eikä tunkeile, vaan odottaa rauhallisesti, että poika itse lähestyy. Kyseisen pojan koirapelko on alkanut kadota ja eräänä päivänä hän kysyi, voisimmeko mennä Kamun kanssa ulos? Menimme läheiselle ruohikolle ja näytin Kamun kanssa pieniä temppuja pojalle. Yhtäkkiä poika kysyi, saisiko hän heittää Kamulle palloa. Suostuin, vaikka pelkäsin pojan säikähtävän Kamun kiihtymistä saalisleikeistä. Toisin kävi, pieni poika heitti Kamulle palloa jonkin aikaa ja kapsahti kohta koiran kaulaan sanoen ”Kiitos Kamu, että olet minulle oikea ystävä!” -Silloin mun sydän meinasi pakahtua ylpeydestä!

    Vastaa
  • Pii

    Koiramme on varsinainen energiapötkö ja häslää nuoresta iästään johtuen vielä suhteellisen paljon. Välillä saa pelätä, mitä päin neiti päättää juosta sille tuulelle sattuessaan. Koulutus on välillä ollut hyvin haastavaa, sillä neiti on kovin itsepäinen ja joskus tuntui siltä, että kaikki meni toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tästä pääsemmekin ylpeyden aiheeseeni: Eräänä päivänä koulutus todella palkitsi, pois jäivät haastamiset kertaheitolla ja opetetut käskyt suoritetaan innolla. Ero oli kuin yö ja päivä.Tuntui siltä kuin koiralla olisi syttynyt lamppu päässä. Nyt on ihana nauttia koirasta, joka tottelee ja on iloinen pusuttelija. Kaikki vaivannäkö oli sen arvoista!

    Vastaa
  • Rebecca

    Williamista olen ollut erityisen ylpeä silloin kun se jo täysin katastrofaalisessa ja epäonnistuneessa möllitokossa vuoti rajusti yli eikä leikkinyt tai syönnyt, mutta siitä huolimatta yritti suorittaa liikkeet edes jotenkin. Koira huusi ja haukkui, oli mielettömän hermostunut, mutta silti yritti jotain. Tämä tuotti Williamin kohdalla aivan mielettömän suuren ylpeyden tunteen, sillä edellisessä, mikä oli pari kuukautta aikaisemmin, se jäi vaan istumaan, tärisi ahdistuksissaan ja näytti aivan hakatulta, kun tilanne oli pojalle liikaa. Nyt hieman isommassa tapahtumassa se vaikutti hieman iloisemmalta, vaikka kuppi oli ihan yhtälailla nurin. Yritys on loppupeleissä tärkein. Samalla syttyi pieni toivon kipinä, että ehkä se joskus vielä kykenee mölleissä suorittamaan jotain sillä tavalla miten se treenatessakin.

    Vastaa
  • Veera

    Minulla on 3-vuotiaana kodinvaihtajan tullut walesinspringeri Riina, josta olen ollut tosi usein aivan todella ylpeä. Se on pelännyt monia asioita, normaali eläminen on ollut vaikeaa ja uudet paikat aivan hirveitä. Riinan kanssa eläminen ei ole ollut alkujaankaan mitenkään helppoa, mutta nykyään 10-vuotiaana se on tasaantunut ja sen eläminen on helpompaa.

    Olen ollut Riinasta todella ylpeä aina, kun se on ylittänyt itsensä. Jos on ollut joku tilanne, joka sitä on hirvittänyt todella paljon, mutta Riina on sietänyt sen ja selvinnyt läpi voittajana niin olen aina ollut siitä valtavan tyytyväinen. Riinan kanssa on hyvin vaikeaa sanoa vain yksi hetki, koska kaikki pienetkin tilanteet ovat auttaneet elämän helpottumisessa. Askel askeleelta siitä on tullut tasapainoisempi.

    Vastaa
  • Minttu

    Vieläköhän tähän ehtii mukaan? Olen koirastamme ylpeä sen vuoksi, että se saa maaseudulla olla päivät pitkät vapaana ja silti se on oppinut kiltisti pysymään aina kotona. Lisäksi koira on suojeleva omaa porukkaa kotiin ja tarpeen tullen ajaisi kyllä ei tervetulleet vieraat matkoihinsa.

    Vastaa
  • Linda

    Xenan ilme oli niin vastustamaton että meiänki pitää osallistua.

    Mä olin eilen Noomista ylpeämpi kun koskaan aikasemmin. Muistat varmaan hyvin Noomin ensimmäisen reaktion lapsiin, kun oltiin jollain pellolla kuvaamassa ja lapsi päätti tulla moikkaamaan. Sama käytös jatkui pitkään sen jälkeen. Vaikea asia treenatakin, jos ei tunne kovinkaan montaa lapsiperhettä.
    http://www.youtube.com/watch?v=rY2J3jebJco&feature=youtu.be
    <3

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *