Avainsana-arkisto: agility

7pvä/1060km

Julkaistu , kirjoittanut .

Kyllä ihminen on onnellisimmillaan kun ajelee pitkin poikin Suomea treenien perässä. Tai ei se ajaminen onnelliseksi tee, mutta monipuoliset treenit eri maastoissa ja kaiken sen uuden oppiminen! Viikon sisään siis 1060km ajoa. Mielisairasta hommaa.

Viime viikolla aloitettiin ihan tässä kotikulmilla vesipelastustreenit, ja no, Loruhan oli ihan liekeissä. Siis se koira, joka oppi just viikkoa aiemmin vasta uimaan. Veneen haku on aivan yllättäen sen(kin) lempipuuhaa, ja köysi oli niin ihana asia että hetken jopa mietin köyden ostamista ja pätkimistä paloihin, niistähän sais oivat treenilelut.
Kaikki muutkin kokeillut liikkeet sujui oikein mallikkaasti, vielä siitä hyvä tulee. Viennin aion tällä kertaa opettaa asteittain ja huolellisesti, kun aikaa nyt kuitenkin on. Koekausi nimittäin on jo ohi kun Lorulla olisi niihin iän puolesta asiaa.

Gallerian kuviin automaattisesti lätkäisemistä vesileimoista huolimatta vesipelastuskuvat otti Suvi Virtala. Kaikki pikkukuvat nimittäin aukeavat isommiksi klikkaamalla jos tekee mieli syynätä tarkemmin.

Torstaiaamuna lähdettiin leireilemään Jämijärvelle pekoleirille. Siellä uusia juttuja Lorulle olikin paljon, ihan jo siitä lähtien että nukutaan isossa talossa jossa yhtäkkiä on paljon ihmisiä ja koiria ja siten kaikenlaisia ääniä. Ensimmäinen yö oli hieman levoton mutta loppuaika menikin oikein mainiosti.
Leirillä valitsin Lorulle hakupainotteisen ohjelman ja ehdittiinkin tehdä sen kanssa haun ratatreeniä, tottista, ilmaisuja ja risteilytreeniä. Ohjaajalle näiden lisäksi oli partioinnin kartturointia sekä suunnistusta ”muuten vaan”.

Käytöksessä maalimiehen luona Lorulla on edelleen petrattavaa kun 25 kiloa innokkaasti pussailevaa malinoisia (tässä vaiheessa, lihasmassaahan se saa vielä iän myötä lisää) ei ole kovin kiva sylissä. Pääpiirteittäin se jo malttaa itsensä hyvin mutta ilmaistessa sikailua on kyllä ilmassa. Itselläni ajatus on se, että maalimiehen ei koskaan tarvitsisi alkaa kouluttaa koiraa siellä piilolla, joten haluan ratkaista tämän asian muilla keinoin. Sikailu onkin hyvin pysynyt tähän asti kurissa, mutta ilmaisun kohdalla pientä ongelmantynkää on olemassa. Minulle itselleni se haukkuu korrektisti, mutta sit kun on joku ihana muu tyyppi…

Tottiksen tasoon olen nyt erittäin tyytyväinen. Seuraaminen on sellaista kuin toivonkin sen olevan, paikkamakuussa pysyy hyvin. Jäävissä ja eteentulossa näkyy lähinnä se että ohjaaja on ahkerasti harjoitellut joitakin asioita mutta vähän unohtanut toisia.. No, ne saadaan kyllä hyvään kuntoon kun pohjat on olemassa.

Leiriltä kotiuduttiin sunnuntai-iltana, maanantain pidin lepopäivänä ja tiistaina lähdimme siskoni kanssa kohti agilitykenttää jossa Capon tyttö Salsa sai aloittaa ensimmäistä kertaa aksan parissa ja Capo höntsäili. (Juu kyllä, Capo pääsi suoraan trimmiin kentältä kotiin tultua)

Loru teki pekohommiin kuuluvaa pussia. Ketteryysesteenä pussista ulos tultua koiran tulee käydä maahan, ja tätä harjoiteltiin myös. Voimakkaat avut tässä siksi että haluan sen käyvän sinne maahan salamana.

Keskiviikkona illalla ja torstaina aamupäivästä taas vesipelastettiin, mutta torstai-iltana päästiin sitten kauan odottamalleni ensimmäiselle kerralle raunioradalle Lorun kanssa. Rata oli muuttunut paljonkin siitä kun Capo ja Xena treenasivat siellä, mielestäni parempaan suuntaan. Nyt olosuhteet olivat hieman paremmin oikeaa raunioetsintää vastaavat kuin aiemmin. Autenttista fiilistä sinne tietysti on mahdoton tehdä, mutta nyt se oli jo paljon paremmin hyödynnettävissä.
Treenikerran aiheena oli tunkeutuminen, ja noh, Lorun MÄ MEEN LÄPI -mentaliteetilla se ei ollut sille kovin vaikea haaste. Maalimiesmotivaatiokin on enemmän kuin kohdallaan.

Nyt taas lepäillään päivän verran ja viikonloppuna on luvassa taas uusia haasteita ja treenipaikkoja!

It’s on again

Julkaistu , kirjoittanut .

No mitäs mitäs. Ollaan starttailtu tässä vähän treenihommia pitkästä aikaa niinkun oikeesti. Tai en tiiä oikeesti mutta silleen että ollaan… treenattu?

Tänään oli hurjan kiva sää ja Xenan rakennusetsintätreenien jälkeen hurautin hakemaan loppukomppaniaa ja kameraa kotoa, pikkusiskokin tarttui matkalta mukaan ja suunta kohti Ojankoa. Koska edelleen olen itse urheilukiellossa ja oikeastaan vähän siksikin ettei tässä ole nyt tarkoitus treenata koiria kertalaakista kyllästymiseen asti, Capolle ja Xenalle oli molemmille tarjolla yksi hassu agilitypähkinä purtavaksi per nenä. Capon kanssa tehtiin ylläripylläri keppejä, kun ei sen kanssa nyt ole muuta sellaista kovin suurta haastetta ilmaantunut. Kepitkin halusin lähinnä tsekkailla kuntoon ennenkuin mennään kisoihin toteamaan että juu, kyllä se muuten edelleen jättää välejä pujottelematta. Ehkä mennään mielummin kisoihin toteamaan että kas, meillä on uusi asia jota täytyy vähän hioa. Ja kyllähän se oli ihan hyvä käydä ne kepit tsekkailemassa. Vähän roiskien meni, mikä ei Capolle ole kyllä ollenkaan ominaista mistä syystä ei otettu kovin vakavasti tällaista. Tietty vaadin tekemään niinkuin tehtävä on, mutta en mä sen kummemmin sitä käynyt äkseeraamaan. Pääasia että fiilis pysyi hyvänä!

Ensin sitä ei ollenkaan haettu oikeaa sisäänmenoa vaan mentiin justiinsa muuten siitä välistä sisään mitä kohti mutsin käsi eniten sojotti (eli tässä tapauksessa tokasta keppivälistä) ja ei kai nyt tarvii muka loppuun asti pujotella jos mutsi kehuu jo siinä loppuvaiheilla että sehän tarkottaa vaan että pallon perään ja ÄKKIÄ?! Harmillinen juttu ettei pallo vielä lentänyt ja sittenpä piti ottaa uusiksi.
Vaan menihän ne lopulta niinkuin kuuluu, vaikka treenit meinaskin loppua lyhyeen kun ei palloaan raivokkaasti rakastava Järvenpään kovin kolli suostunut millään päästämään pallostaan irti. Ainoastaan juksaamalla sain pallon pöllittyä ja niin jatkui reenihommat ennenkuin loppuivat.

Solakka Silakka sen sijaan opiskeli ihan tuota noinniin suoraan menemistä ja esteiden ylitystä siinä samassa. Nohevana näet aloitin sen kanssa kaikenmaailman hienot vääntelykääntelytreenit ihan samointein kun mitään agilitya ylipäätään alettiin harjoitella, jotenka puikkomaisen nokkansa ohjastamana Silakka ei osaakaan ollenkaan hypähdellä suoraan. Tai no, nyt osaa jo aika hyvin jollen lähde kovasti pitkälle siitä noin niinkuin sivusuunnassa. Mutta kun en mä ehdi sen mukana juosta enkä juurikaan paljon edellekään varsinkaan jollain ykkösten melko suorilla radoilla niin nythän se ois sitten harjoiteltava. Xena siis teki kolmen hypyn ja siihen päälle hassutteluputken sarjaa. Koska putki on parasta.

Meni kyllä jo oikein hyvin ja oon neitikoiraan totisesti tyytyväinen, ehkä tauko tässäkin on tehnyt poikaa koska sillä muotoa hienosti irtosi putkelle pidempääkin ja vain kerran meinasi juosta esteestä ohi ylittämisen sijaan, kun heti aluksi otin enemmän välimatkaa sivusuunnassa jotta näkisin et missä se taso nyt on. Ei se vieläkään ihan hillittömän ponnekkaasti itse hyppyjä hae, mutta paremmin kuin vielä syksyllä.

Auringon ja lämpimän sään kunniaksi käytiin korkkaamassa treenien perään varsinainen uintikausi, tytöthän on lätränneet jo iät ja ajat kaikenmaailman ojissa ja vähän pulahtaneet ihan uimasillekin, mutta ihan oikeasti uimaan mentiin nyt ensimmäistä kertaa. Eniten kakarakoira Dana pulahti myös (ilmeestä päätellen tosin ilmeisesti vahingossa) veteen ja näin koki ensimmäisen uintireissunsa, muttei sen kummemmin ainakaan vielä välittänyt vedestä. Ja Capollahan vanha linja edelleen pitää, kahlata voi mutta jumankekka jos ei jalat osu pohjaan niin siinä on kuulkaa kärsimystä liikaa pienelle koiralle!

Levoton tyttö

Julkaistu , kirjoittanut .

Ollaan taas vähän reipastuttu treenaamisen osalta. Nulikalla on edelleen aivot jossain off-asennossa, se on ihan hullu. Ihan kuin toi koira ois palautunut puolivuotiaan tasolle. Tavaroita on hauska varastaa, on hirveen kivaa hyppiä päin, vetää hihnassa ja repiä sitä hihnaa. Eikä merkkiäkään siitä että neidille ois koskaan kerrottu että noi asiat on mm. kiellettyjä. Agilitytreeneissä tiistaina keskusteltiin melko lailla tiukkaan sävyyn siitä et saako sitä hihnaa repiä ja saako mun käsiä pureksia. Xenan mielestä se on ihan ok?

Mun mielestä tuo tiistaina tehty radanpätkä oli aika iisi, ja mielestäni pilkottiin vähän liikaa osiin sitä. Yleensä oon sitä mieltä että on parempi vaan pilkkoa, mutta jos aina pilkotaan niin että tehään kaks estettä sata kertaa ja sitten otetaan kolmas este ja taas miljoona toistoa niin alkaa kyllä turhauttaa, etenkin jos siihen ei varsinaisesti ole syytä. Siis että siinä radan alussa ei ole mitään ongelmia mitä pitäis hioa. Ehkä oon vaan niin kärsimätön, mut jotenkin tuntuu että jos otetaan seitsemän esteen radanpätkä suoritettavaksi niin se ois kiva sit suorittaa kans kun ei tunnu mitenkään vaikealta. Toinen mikä mua jäi vaivaamaan on se, että Xenaahan todellakin kiinnostaa lelu oli se kuollut tai ei, niin silti se pitää aina jättää sinne näkyville jolloin mun on vaikeampi saada se tekemään kunnolla kun se haluais sinne pallolle. Eikä sekään ihan houkuta että joudun karjumaan sille ja kieltämään menemästä palkalle, kun yhtä hyvin voisin joko heittää lelun tai sitten muutenkin vieressä seisova ohjaaja vois asettaa sen lelun siihen myöhemmässä vaiheessa rataa kun se ei vie enää koiran huomiota. Nyt kun esim. palkka oli valmiina pituuden jälkeen, Xenalla oli sinne kakkosesteeltä suora linja ja toki se sillon lähtee ryysäämään pallolle ja sit meillä on pakka levällään.  Ensi kerralla taidan vaan sanoa että sille ei laiteta sinne mitään erityisiä houkuttimia odottamaan kun tarkoitus ois muutenkin saada sille enemmän estehakuisuutta.

Mä melkein löisin vetoa että oltais saatu ihan hyvin suoritettua se radanpätkä jos oltais saatu edes yrittää, mutta ei me saatu missään vaiheessa sitten lopulta edetä pidemmälle kuin tuohon pituudelle. Oon joka tapauksessa ihan tyytyväinen Xenan työskentelyyn heti kun se vähän laskeutui maan tasolle sieltä sen riehuntasfääreistä. Haki esteitä pituutta lukuunottamatta tosi hyvin (oli eka kerta kun tehtiin pituutta) ja käännökset oli tiukkoja. Tein sen kanssa myös erikseen puomia vauhdilla, ja hyvin se malttaa jäädä kontaktille vaikka mä juoksisin siitä vielä vähän matkaa ohi.

Keskiviikkona tehtiin tottista. Huomasin että oon tehnyt sivulletulon kanssa saman virheen kuin Capon kanssa, eli pyydän sen myös agilityssa starttiin sivulle, ja silloin saa tulla ihan miten sattuu siihen kunhan käy istumaan. Ja nyt sen sivulletulot ei todellakaan ole enää yhtä napakoita kuin ennen… Noo, täytyy keksiä joku muu juttu tohon agilityn lähtöön. Toinen ongelma meillä on eteentulo, Xena ei kerta kaikkiaan tunnu hiffaavan sitä että sen pitää tulla mun eteen istumaan. Toki meillä on ollut nyt aika pitkä treenitauko tässä ja Xena kävi ihan kierroksilla ja olis halunnut mielummin hypätä roikkumaan mun nenästä (käytin sen alle 1,5h lenkillä jos se malttais paremmin, mut ei malttanut) mutta en mä silti tajua mikä siinä on muka niin vaikeaa. Muutoin se on edelleen ihan hyvässä vaiheessa, seuraamisissa ei mitään ongelmaa, eteenmeno on tosi hyvä, nouto on hyvä (sitä eteentuloa lukuunottamatta), jäävät on ihan ok. Vielä kun sais jostain ostettua tuolle vähän malttia. Nyt oli selkeästi vähän seuruuttaessa havaittavissa enemmän patoamista ja sitten meinas pakka levitä liian helposti esimerkiksi juosten seuruuttaessa.

Tänään oli taas vuorossa partiointitreenit, melko iso alue jolla oli kaksi maalimiestä piilossa. Ja koira alueelle tullessa taas ihan sekasin päästään. No, kyllä se sitten nopeasti tekikin hommat, hyvä kun ehdin käskyn antaa kun olikin jo melkein molemmat moket nostettu, joskin ensin oli kyllä sillä hilkulla et oliko koira hallinnassa ollenkaan, kun se ryysäs menemään (vasta käskyn saatuaan toki) ja pariin otteeseen sain huutaa ennenkuin tuli taas luokse. Tämä oli vasta toinen Xenan partiointitreeni ja ensimmäisellä kerralla se oli vähän kahvilla eikä oikein irronnut niin hyvin musta kun ei ollutkaan pk-haun lähetyksiä, joten en kovin tiukalla kädellä sitä pitänytkään hallinnassa. Mutta töitä se kyllä teki koko ajan, niin nopeasti ja hyvin ne ukot sieltä nousi.

Edelleen sen haukku on jostain syystä semmonen kimeä joka ei kuulu yhtä hyvin kuin ennen, mutta muutoin hyvä. Oli myös heti aloittanut nätisti ilmaisun eikä käynyt härkkimässä. On se ihan hillittömän hyvä vaikka onkin vähän aivokääpiö toisinaan. Viikonloppuna olen taas yhden yön pois kotoa, ja saas nähdä millainen meno täällä on sitten kotiin tullessa vastassa…

Nyt siitä on tosiaan viikko kun tulin takaisin reissulta, eikä oo vieläkään mitään merkkejä näkyvissä rauhoittumisesta. Millonkohan sitä uskaltais ootella sellastakin ihmettä tapahtuvaksi?

Keppiprobleemia

Julkaistu , kirjoittanut .

Capon kanssa ollaan nyt treenailtu agilitya pari kertaa tauon jälkeen ja sujuu ihan tosi hyvin. Sen kanssa on hirmu kiva tehdä ja sitä on hirmu kiva ohjata kun se on jotenkin niin virhevarma ja usein pelastaa tilanteen vaikka itse mokaan. Mutta. Meidän kepit on taas ihan kamalalla tolalla. Olen tässä kesällä sen kanssa omalla pihalla treenaillut keppejä helpotettuna, eli niin että siellä on joissain väleissä verkot, ajatuksena että saisi sille itsenäisemmät kepit. Mut näemmä suunta on vaan huonompi… Oon porrastetusti vaikeuttanut aina ja ollaan harjoiteltu vaikeampia keppikulmia, sitä että mä voin lähettää sen ja jäädä taakse vaikka seisomaan, tai juosta reilusti eteen tai mitä ikinä ja se silti suorittais kepit oikein. Perjantaina oltiin sit päästy siihen tilaan että tein kepit kokonaan ilman verkkoja osana rataa, ja Capo oli TODELLA epävarma. Siis todella. Se hakee kepit tosi hyvin ja aloittaa tosi hyvin, mutta keskikohdalla sille tulee joku epävarmuuskohtaus ja se saattaa jäädä keppien keskelle seisomaan ja kattomaan mua korvat luimussa et ei tiedä mitä tehdä. Capo haluaa aina tehdä kaiken oikein ja juuri niinkuin haluan, ja sille hyvin ominaista on toi että se lakkaa tekemästä jos kokee ettei tiedä mitä haluan. Mutta kun se osaa jo kepit? Ja kesän treeneissä se on tehnyt todella hyvin, iloisesti ja kovaa kepit, ei kertaakaan mitään tällaista. Niin miksi nyt? En ole kertaakaan joutunut puuttumaan mihinkään tai mitään mikä vetäisi sen epävarmaksi. Silti se näytti siellä kepeillä siltä kuin mahdollisesti saattaisin piestä sen vaikka se ei edes mitään virhettä ollut tehnyt. Aina loppua kohden sitten vauhti nopeutui ja se oli ihan superiloinen kun palkkasin sen oikein kunnolla ja näyttämällä että oon siihen tyytyväinen. Mut miksi toi keskikohta on nyt sille jotenkin vaikea?

Muuten oltaisiin täysin kisavalmiita, toi koirahan on aivan ilmiömäisen kiva ohjattava eikä muita sellasia ongelmakohtia sen kanssa ole, Xenan kanssa kun menee melko usein reisille.
Nyt laitoin taas pihalle yhden verkon keskikohtaan jos se helpottaisi, ja ei ollut taas mitään epävarmuusongelmaa, sen sijaan mulla oli nopea ja kovin iloinen pieni koira. Ehkä me nyt tehään vielä vähän niitä ihan jo mielentilatreenin kannalta, ja kun saan ne kepit sujumaan niin et Capollakin näyttää olevan kivaa niin ilmoittaudun kisoihin, koska niin hyvin ja ennenkaikkea iloisesti toi tekee. Se selkeesti innostuu kamalasti kun pääsee tekemään aksaa. : )

Superlatiiveja

Julkaistu , kirjoittanut .

Minulla on maailman pätevin koira. Maailman pätevin. Hän tekee kaiken maailmassa hienoiten ja parhaiten. Rauniotreeneistä ei saatu kuvia mutta niissä Xena haukkui hienosti kaikki neljä ukkoa umppareista eikä sanonut ampumisestakaan mitään kun sille taas etsinnän aikana ammuttiin muutamaan otteeseen. En kestä. Ehkä maailman hienoin koira. Rauniotreenin jälkeen otettiin lyhkäiset pikkutreenit agilityn ja tottiksen parissa ennen koirien huilitaukoa.

     
     

Lisäksi olemme täysin hurahtaneet. Täysin.
Käytiin Rebecan kanssa Ojangossa tutustumassa vetolajeihin, ne on kiinnostaneet jo pidemmän aikaa ja nyt oli hyvä hetki päästä kokeilemaan kokeneempien opissa ja erityisesti kokeilemaan kickbikea joka on kuitenkin aika tyyris ostos jos ei ole ihan varma siitä et onko se laji sitten kuitenkaan oma juttu. Pari kierrosta erilaisilla vetovöillä juosten ja pari kickbike-kierrosta ja nyt ollaan kaikki ihan intopiukeena että tätä me NIIN aletaan tekee kotonakin. Omaksi iloksi ja kuntotreeniksi lähinnä kuitenkin, eli ei esimerkiksi kisaamaan varmaan olla lähdössä tässä lajissa. Mut se oli niiiiin kivaa!