Avainsana-arkisto: kilpailut

Tulkoon mitä vaan, maailmanloppu huomenna

Julkaistu , kirjoittanut .

Tällä viikolla ollaan onnistuttu puuhaamaan kaikenlaista vaikka alkuun näyttikin pahalta, kun sairastuin itse pahemman kerran heti maanantain kunniaksi. Capo kun sai viime viikolla treeniluvan niin tokihan sitten edes jonkun oli oltava sairaana, ja niinpä tämänkin viikon treenit peruuntuivat koska en itse saanut treenata enkä ollut soveltuvassa kunnossakaan siihen.

Maanantaiksi olin varannut jo aiemmin Lunalle ajan eläinlääkäriin, sillä on jo jonkun aikaa ollut oikeassa kyljessä patti jota arvelin rasvapatiksi mutta joka yhtäkkiä nopeasti oli kasvanut tosi paljon, puolikkaan pikkusormenkynnen kokoisesta viinirypäleen kokoiseksi. Lisäksi patti ei liikkunut ihon mukana kuten Lunan muut rasvapatit, joten päätin käydä sitä näyttämässä lääkärilässä. Lunan mielestä oli ihan sairaan siistiä päästä kaksin mutsin kanssa liikenteeseen, hymy tosin siltä hyytyi kun lääkäri aloitti tutkimisen, mutta siihen asti oli kivaa! Ja toki myös tutkimusten jälkeen, kun sai paljon namiskaa. Ohutneulanäytteessä ei näkynyt muuta kuin rasvaa joten rasvapatti se lienee tuokin, mitään jatkotoimenpiteitä ei siis tarvita jollei patti kasva niin suureksi että se alkaa Lunan elämää haitata.

Muuten otettiinkin sitten melko rauhallisesti viikonloppuun asti, jolloin käytiin lauantaina Capon kanssa pyörähtämässä BATin kisoissa Ojangossa parilla agiradalla. Suoraan 8 viikon treenitauolta kisaradalle siis, ja siihen nähden kisat meni kyllä ihan hyvin. Capo oli oma ihana itsensä joka ei sortunut samoihin kohtiin mihin suurin osa – houkutteleviin putkisyötteihin ja muihin kohtiin joita moni etukäteen arveli hankaliksi ja jotka sellaisiksi osoittautuivatkin. Sen sijaan otettiin taas ääliövirheitä, muuten näteillä ja nopeilla radoilla jäi toisella kepeillä yksi keppiväli pujottelematta kun en saanut Capoa tsempattua keppien aikana mitä se pitkän tauon jälkeen olisi näemmä tarvinnut (kepit olivat aivan radan lopussa ja itselläni ei enää siinä kohti kulkenut flunssan takia melkein edes henki saati että olisin pystynyt Capolle jotain huutelemaan…) ja toisella radalla hylly kun Capo meni viimeiseen putkeen väärästä päästä. Kyllä harmitti kun oli TAAS niin pieniä, niin helposti vältettävissä olevia virheitä, mutta kai se on taas painettava leuka rintaan ja suunnattava kohti uusia pettymyksiä. Treeneissä menee aina niin nappiin ja makeesti, ja kisoissakin mokat on aina tollasia pikkuisia. Mut silti niitä on tehtävä ainakin yks per rata ettei vahingossa saatais jotain hyödyllisiäkin tuloksia.
No, Capo oli hieno, rakas ja paras oma itsensä, ja onnellinen täytyy olla siitä että jalkavamman jälkeen ylipäätään saadaan tätä harrastusta jatkaa. On se kyllä sellanen kullanmuru. <3 Sunnuntaina taas oli Xenan vuoro lähteä kaksin mutsin kanssa retkelle, ajeltiin Tampereen suuntaan tapaamaan Xenan Monni-veljeä. Monni oli kasvanut ihan hirmuisesti, viimeksi näin sen 8-viikkoisena ja silloin olivat Xenan kanssa tosi samannäköisiä, nyt Monnista oli tullut jo hirmu iso joskin tosi söpö pieni eläin. Loppuun siis Xenaa ja Monnia!

Saavutuksia

Julkaistu , kirjoittanut .

Herra Kapteeni miehistöineen rantautui helatorstaina Ojankoon suorittamaan oman seuran kisoissa yhden kappaleen agilityratoja. Harmitti jo etukäteen että mini ykkösille ei ollut agiratoja kuin yksi, hyppäriltä meillä on jo LUVA joten en viitsinyt turhaan ilmoittaa Capoa sille, ja tuon yhden radan jälkeen harmitti vielä vähän lisää. Se oli niiiin kivaa. Vaikka ei tältä radalta saatukaan LUVAa, niin ai jumpe että oli niin tosi kivaa tehdä Capon kanssa. Vaikka vauhtia löytyi niin se oli ihan mielettömän hyvin kuulolla ja omakin ohjaus tuntui ihan hyvältä, paremmalta kuin ennen. Yksi kielto tosiaan otettiin ja aivan turha ja typerä sellainen, yksi hyppy oli U-mutkassa ja Capon jo ollessa melkein hypyllä pistin itse liinat kiinni lähteäkseni takaisin päin seuraavalla esteelle – mutta niin pisti liinat kiinni Capokin. Yksi askel minulta lisää tai vähän smoothimpi jarrutus niin tuskin olisi mitään kieltoja tullut. Mutta tästä on toisaalta ihan kiva jatkaa seuraaviin kisoihin kun alkaa taas tuntua kisaaminen kivalta ja ylipäätään siltä että niitä ratoja tehdään yhdessä. Sama tunne oli myös tiistain treeneissä, ja niistä jäi tosi kiva fiilis ennen kisoja. Toiselle sijalle päästiin tällä suorituksella ja viimeisen LUVAn metsästystä jatketaan sitten edelleen. On se Capo kuitenkin niin makea harrastuskaveri, siihen voi luottaa kuin peruskallioon että mitään idioottimaista se ei tee.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=OYMMyH-JOz0&feature=youtu.be]

Lunan saavutukset viime ajoilta taas ovat olleet sellaisia joita ei kisoissa mitata. Sormet ristiin että nämä muutokset olisivat pysyviä eivätkä vain väliaikaisia. Aika näyttää.

Luna siis alkoi noin neljä vuotta sitten Donin kuolemaan johtaneiden tapahtumien myötä puolustaa omiaan aivan liian kovaa. Ennen näitä tapahtumia Luna oli koira johon sanoin voivani luottaa niin paljon kuin eläimeen vain voi luottaa – mutta viimeiset neljä vuotta asia ei ole ollut niin. Olen joutunut hirvittävät määrät varmistelemaan ja ennakoimaan sen mielenliikkeitä ja ympäristön tapahtumia jotta kaikki on sujunut hyvin emmekä ole häirinneet kanssaeläjiä. Taipumus liian kovaan puolustamiseen ja hermorakenteen ongelmathan sillä oli toki jo valmiiksi, mutta selkeästi tilanne jossa iso musta koira tappoi Donin ja kävi myös Lunan päälle, pahensi huomattavasti asioita. Kaikki alkoi sillä että Luna ei sietänyt isojen mustien koirien läheisyyttä, se pyrki karkottamaan ne. Järvenpäässä asuessamme parin talon päässä asui musta labbis ja Luna oli pari kertaa autossa odottamassa lähtöä tuon koiran kävellessä pihamme ohi. En ole ikinä nähnyt silloisen farmariautoni heiluvan niin paljon kuin sillon kun Luna sai jumalattomat raivarit tälle labbikselle. Onni tietysti oli että Luna oli autossa, mutta ennen sillä ei ollut ollut minkäänlaista tuollaista käytöstä muita kohtaan. Seuraavaksi Luna alkoi tehdä aukeilla alueilla karkottamista, eli lähti juoksemaan täyttä vauhtia haukkuen kohti mustaa koiraa, ja noin kaksi metriä ennen koiraa kääntyi takaisin ja palasi meidän luokse. Pikkuhiljaa ongelma paheni niin että viime kesänä se teki tämän myös muille koirille kuin isoille ja mustille. Ilman muuta tuona aikana aloin olla huomattavasti tarkempi Lunan vapaanapitämisen kanssa, etupihalla se ei saanut olla lainkaan vapaana, aukeilla paikoilla se oli liinassa tai hihnassa. Meidän seurassamme ollessa muiden koirien omistajien tuli pidättäytyä heittämästä leluja tai antamasta nameja koirilleen. Yksikään koira ei saanut tulla Capon lähelle minun koirieni ollessa hihnoissa, eikä minun luokseni missään tilanteessa. Lopulta syksyllä Luna alkoi rähistä myös Capolle kivoista hajuista, niiden leluista ja minusta. Se ei enää suostunut olemaan vieressä, se ei koskaan tullut itse lähelle sisällä muuta kuin ruokaa halutessaan. Se alkoi pakonomaisesti varastaa ruokaa.

Ennen näitä tapahtumia Luna tosiaan oli koira jota pystyin pitämään vapaana missä tahansa – se ei koskaan lähtenyt mihinkään, tehnyt mitään typerää ja esimerkiksi kerran eräleirillä ollessamme jätti sille rähisevän koiran olkiaan kohautellen rähisemään itsekseen. Viime vuonna se olisi varmasti käynyt suoraan tuon koiran päälle. Luna tykkäsi nukkua vieressä, tuli usein hakemaan rapsutuksia, oli muutenkin kaikin puolin mukava koira pitää.

Ilmeisesti asioita pahensi Donille tapahtuneen onnettomuuden lisäksi se, että Luna oli jatkuvasti jonkinlaisessa ”hätätilassa”. Se vahti niin paljon että sen hermot brakasivat lopulta täysin. Tästä syystä se myös luultavasti otti etäisyyttä minuun – kun se joutui koko sen ajan jonka se oli päivisin yksin kotona vahtimaan kaikkea, ei se jaksanut kuin maata jossain nukkumassa minun ollessani kotona. Nämä ongelmathan pahenivat huomattavasti muuttaessamme kerrostaloon jossa ääniä ja kaikkea vahdattavaa oli huomattavan paljon enemmän kuin ennen.

Olemme nyt asuneet metsän keskellä muutamia kuukausia ja koira on ihan kuin eri verrattuna puolen vuoden takaiseen. Se ei lähde yhtään mihinkään vaikka muita koiria menisi missä, se ei reagoi tonttimme läpi ajaviin autoihin millään tavalla, se ei äksyile oman perheemme ulkopuolisille koirille ollessamme yhteislenkeillä. Se nukkuu sylissä ja vieressä, tulee pyytämään itse rapsutuksia ja hellittelyä ja on kaikin puolin aktiivisempi ottamaan kontaktia minuun päin sekä ulkona että sisällä. Se tuo lelun aina vastaan tullessaan sille joka tulee kotiin, ja eräänä päivänä se jopa vei täysin vieraalle vierailijalle pallonsa käteen vaikka aiemmin se vain haukkui vieraiden ihmisten tullessa meille. Se ei myöskään yksin ollessaan hajota tai raavi mitään, ei varasta mitään eikä tunnu muutenkaan olevan moksiskaan. Menee vain takaisin sänkyyn nukkumaan aamupissatuksen jälkeen tietäessään että minä lähden töihin.

Olen nyt kuukauden saanut nauttia tästä mukavasta Lunasta, ja tuntuu kuin olisi saanut sen koiran takaisin jonka omistin neljä vuotta sitten. Se jaksaa tehdä joka päivä useita kertoja onnelliseksi, ja etenkin se, että Luna näyttää nyt paljon onnellisemmalta kuin mitä vaikkapa viime syksynä. Mielestäni tämä on vähintään yhtä hieno saavutus Lunalta kuin mikä tahansa kisa- tai koetulos. 🙂

Aksaa, aksaa

Julkaistu , kirjoittanut .

Niin kauan kuin tuotakin sanaa vihasin ja nyt käytän sitä itse. No, käytiin nyt kuitenkin Capon kanssa agiliitelemässä parin agilitystartin verran Vihdissä Hiiden Haukkujen kisoissa, ja ai vitsi miten oon ylpeä tosta koiranroikaleesta. Ennen molempia ratoja se kävi aika kierroksilla mutta pysyi silti hyvin lapasessa ja kuulolla ja vauhtia löytyi! Ensimmäisellä radalla nollavoitto oli parin sentin päässä kun sen verran Capo ehti juosta esteen ohi ennenkuin tajusin huutaa sille käskyn, ja siitä kielto. Olisi siis siinä tapauksessa ollut ainoa nolla tuossa luokassa mut ei ollut, kun ei ohjaaja osaa! Meni siis kepit niin hyvin että huusin Capolle parit kehut samaan aikaan kuin juoksin eteenpäin ja fiksusti unohdin siinä samalla ohjata sen seuraavalle esteelle jolloin Capo juoksi mun perässä esteen ohi eikä ehtinyt enää pelastaa kun sain kirkastua ”TÄSSÄ!!!!” käskyn. 😀 Tuntuu kyllä ihan tajuttoman typerältä virheeltä tuollainen muuten haasteitakin tarjoavalla radalla jossa ne kaikki muut haasteet selvitettiin kirkkaasti. Sitä virhettäkin  ennen Capo jo oli pelastanut keinun kun huusin liian myöhään käskysanan mutta Capo ehti vielä sivusta hypätä kontaktille ja näin pelastaa. No, muuten tuo rata meni ihan sairaan hyvin, keppikulma oli sellainen jota ei olla kauheasti harjoiteltu (hypyltä täyskäännös kepeille) mutta Capo selvitti sen loistavasti kun pysyin itse poissa tieltä. Vauhtia oli mutta silti tarkkaa työtä Capolta, ja jälkeenpäin videolta katsottuna myös mun ohjaaminen näyttää tarkemmalta tuolla ekalla radalla. Toisaalta toisella radalla oli enemmän vääntöä ja kääntöä takaakiertoineen ynnä muineen, ja sillä radalla olin taas enemmän ajoissa, ekalla radalla tuntu että olin jatkuvasti myöhässä.

Olipa muuten mun ja Capon yhteisen historian eka kerta kun oltiin ulkokentällä liitämässä muuta kuin yksin. Siis ei olla koskaan oltu edes ryhmätreeneissä ulkokentillä, vaan aina hallissa, samoin kuin kisoissa. Ja kisoissa halleissa on ollut vielä jonkinlaiset laidatkin radalla, mutta nyt oli vaan kehänauhat, eikä treeneissäkään oo koskaan radan sivuilla ollut ketään. Enpä tullut aiemmin ajatelleeksi mutta eihän se näköjään paljon menoa haitannutkaan.

Ensi kertaa tuntui kisoissa siltä että vielä rataantutustumisen jälkeen ei muista kunnolla ratoja ja molemmilla radoilla ehdin yhdessä kohtaa miettiä että mihin ihmeeseen sitten piti mennä, mutta onneksi molemmat putkien kohdalla ja koiran juostessa putkea ehdin muistaa seuraavan esteen ja juosta tuli perseen alla siihen suuntaan. Oma ohjaus tuntuu vielä kyllä kauhealta sähläykseltä kun koira on äkkiseltään nopeutunut niin paljon eikä mikään sen kanssa aiemmin opeteltu ohjaustyyli toimi tai muuten olen auttamatta myöhässä. Nyt yritän vaan pysyä vauhdissa mukana ja olla ryssimättä mahdollisimman monta estettä. 😀 Ratojen jälkeenkään en oikein ikinä muista että mitä meistä kumpikaan on missäkin tehnyt, siitä videot on hyviä että voi katsoa ja yrittää painaa mieleensä missä pitäisi parantaa. Onneksi ryhmätreenit alkaa taas tiistaina, jos sais vaikka ohjaajaankin jotain tolkkua!

Toinen rata menikin sitten puhtaasti, kaarteet oli Capolla vähän laajat ja ohjaaja taas sähläsi minkä kerkesi mutta onnekkaasti en ryssinyt mitään, joten toiselta radalta nolla, 6s alle ihanneajan, LUVA ja toinen sija. Ekalta radalta siis 5vp ja kolmas sija. Videoitakin on mutta jostain syystä en saa niitä muokattua tai ladattua mihinkään, joten nyt ei saada niitä näytille. Harmi sinällään että ne oli varmaan meidän tähänastisen uran hienoimmat radat.

Tärkeintä ja mun mielestä hienoin onnistuminen tässä päivässä oli kuitenkin että EN RYSSINYT KEPPEJÄ. Tein niinkuin treeneissä ja ylläripylläri se toimi… Kaikki startit tänä vuonna on kaatuneet niihin keppeihin joten mulle rupes tulee niistä todella vaikea jännitys niin että edellisissä starteissa varmaan mokattiin ne kepit ihan vaan siksi että olin jo etukäteen päättänyt että ei ne mee kuitenkaan niin eihän ne sitten menneet. Mutta nyt päätin vakaasti että kaatukoon ne radat johonkin muuhun jos on kaatuakseen mutta keppeihin ne ei kaadu, eikä kaatuneet! Jee!

Tässä nyt pari kuvaa kuitenkin, hovikuvaaja ystävällisesti lähti mukaan niitä ottamaan. 🙂

 

Tarvis enemmän duoo ku sooloo

Julkaistu , kirjoittanut .

Käytiin taas vähän kisailemassa Räkiksen kanssa. Kaksi agilityrataa Purinalla, ja eihän ne nyt menneet ihan niinku elokuvissa. Ensimmäisellä radalla oltiin heti toisena starttivuorossa ja Capo kävi aivan ylikierroksilla jo lähdössä. Minun pieni poikani joka yleensä istuu kuin tatti siinä mihin se on istutettu tasan niin kauan kuin vaaditaan, meinasi varastaa lähdössä. Ja kun lähtölupa tuli niin se sitten kanssa lähti, vaikka olin renkaan ja puomin välissä odottelemassa niin kun se oli hypyltä ja renkaalta tullut niin juoksin henkeni hädässä sen perässä kun jäbä syöksy puomia eteenpäin minkä ehti. Tän jälkeen kaikki menikin oikein hyvin kunnes tultiin kepeille ja huidoin kuin pieni variksenpelätin tuulessa eikä Capolla ollut aavistustakaan että mitä se akka tällä kertaa haluaa. Kielto siis kepeiltä, mutta mentiin me ne sitten tyylipuhtaasti heti toisella yrittämällä. Keppien jälkeen taas hönkä päälle ja mun niin kontaktivarma koirani vetäs oikein mallikkaan lentokeinun, aivan jumalatonta vauhtia keinulla  kuin kiitorataa ylös ja eikun hypyllä alas kohti tuntematonta. Ja ennenkuin keinu ehti keikata takaisin oikeaan asentoonsa, hyppäsi Capo maan ja taivaan välissä olevalle keinulle takaisin ja suoritti sen vielä takaisinpäinkin. Hirveen kiva jotenkin se keinu! No, enpä oo ennen nähnyt ikinä Capon harrastelevan lentokeinuja että sinällään koemus se tämäkin. Loppurata menikin sitten ihan sujuvasti. Ja lujaa. Niin lujaa etten oo ennen nähnyt tolta koiralta. Mutta siitähän on hyvä jatkaa kun vauhti on kohdillaan, vielä kun saatais ohjaajakin mukaan puuhailemasta omiaan…

Sitten toinen rata. Koira oli huomattavasti paremmin kuulolla jo lähdössä, ja ratakin tuntui tosi hyvältä sen kanssa. Näytti enemmän siltä Capon tasaisen varmalta työskentelyltä, nyt vaan vähän enemmällä vauhdilla ryyditettynä. Olin kuitenkin suunnitellut valssin sellaiseen väliin jossa se aiemmin olisi toiminut, mutta nykyisen pikakiiturin kanssa ei todellakaan. Olin täysin myöhässä keinulta ja Capo veti siitä hienosti ohi mutta koska kiipeämiskäsky oli jo tullut, hyppäsi se nokkelana poikana sivulta keskelle keinua että täällä ollaan! Koira alas ja uudelleen, mutta ne kepit. Jännitän niin hirveästi keppejä että ryssin ne aina kisaradalla, nytkin lämmittelyssä ei ollut mitään ongelmia mutta radalla Capo näytti selkeästi siltä ettei se ymmärrä mitä mä siltä haluan. Ja loppurata taas kivasti, ensimmäistä kertaa Capo irtosi lujaa eteen, irtoaminen on ollut myös yksi meidän haasteista aiemmin. Tokalla radalla oli tosi hyvä fiilis, koira toimi niin kivasti. Kyllä tästä vielä joskus noustaan jahka saadaan se keppijännitys heivattua johonkin jonkkaan.

Nyt taidetaan pitää kisataukoa hetken aikaa ja miettiä niitä hiton kepukoita. Ensi kuussa aloitamme uudessa agilityryhmässä yhdeksän kuukauden itsekseen treenailun jälkeen, joten toivottavasti joku saa tästä ohjaajasta aikaan ohjaajan niin että se radan suorittaminen tosiaan olisi enemmän duoa kuin sooloa.

 

Räkä kisaamassa

Julkaistu , kirjoittanut .

Käytiin korkkaamassa tän vuoden kisat Ojangossa BATin järjestämissä kisoissa. Oli ekat kisat tosiaan tälle vuodelle ja sen näköistä oli menokin… Ensimmäinen rata oli aika haastava siitä näkökulmasta katsottuna että me ollaan treenailtu Capon kanssa kahdestaan viime elokuusta asti ja välillä on ollut useamman kuukauden taukoja, plus että viime vuoden kisoissa radat oli huomattavasti helpompia ja niinpä meidän treenitkin on olleet vähän sitä luokkaa. Nopeasti me kuitenkin sitten muisteltiin et mitä täällä oikein piti tehdä, ja toinen rata olikin sit helppoa kauraa.

Capolla oli vauhtia ja se teki todella makeesti – ois hienoa jos vois sanoa ohjaajasta samaa. Joka ikinen virhe mitä tehtiin, oli niin tyylipuhtaasti mun moka ettei ollut todellistakaan. Ensimmäisellä radalla hätäilin enkä tiennyt ohjaamisesta hölkäsen pölähdystä ja hyllytettiin kepeillä. Tosin kyseisellä radalla tuli muutenkin koko luokassa yksi ainoa nollatulos.

Toisella radalla meni jo paljon paremmin, jos Capo olisi saanut tehdä suorituksensa ilman ohjaajaa niin ois se typerä virhe jäänyt ehkä kepeiltä pois. Niin näppärästi se haki kepit ja lähti jo pujottelemaan mut kai siinä vähemmästäkin hämmentyy kun ohjaaja se vaan seisoo paikallaan sormi suussa. Hienosti meinasin ohjata sen myös ihan väärään paikkaan puomin jälkeisellä putkella. Mutta hirveen kiva tota koiraa on ohjata, en vaan oo vielä oikein tottunut siihen vauhdikkaana ja se taas aiheuttaa tommosia typeriä ohjausvirheitä. No, eteenpäin sano mummo lumessa. Kattokaa nyt itekin:

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=t9eRO6Ga4J0&feature=youtu.be]

Kolmannelle sijalle tuo suoritus kuitenkin riitti, tässä hieno mamman tissinvälikoira palkintoineen. <3